Sekalaisia

Mitä larppaaminen on opettanut minulle?

Kuten olen aiemminkin kertonut, aloitin larppaamisen reilu neljä vuotta sitten. Tähän ajanjaksoon on mahtunut paljon uusia ihmisiä, kohtaamisia, ystäviä ja kokemuksia. Vaikka liveroolipelaaminen on ollut minulle hyvin jaksottaista ja väliin mahtui pitkä tauko, on se opettanut minulle paljon itsestäni, heittäytymisestä ja maailmasta ylipäätään. 

Hahmoiltaan voi oppia paljon. Hyvään peliin valmistautuu, eli paneutuu hahmoon ja hänen olemukseensa. Jos taustatyön on tehnyt hyvin ja peli on rakennettu hyvin, unohtaa todellisuuden ja uppoutuu luotuun ympäristöön. Parhaimmillaan käyttäytyy täysin päinvastaisesti kuin miten itse tilanteessa toimisi ja reaktiot ovat jonkun toisen. 

Hyvin omitusta hahmosta voi napata elementtejä tosielämään etenkin pelottavissa tilanteissa.  Esimerkiksi jos esiintyminen on kamalinta mitä tietää, voi kuvitella olevansa itsevarma, päättäväinen ja vaikutusvaltainen jengiläinen, joka ei pelkää mitään tai ketään.

Toisaalta, hahmoiltaan voi oppia esimerkiksi kommunikaatiota. Eräässä pelissä hahmollani oli tyttöystävänsä kanssa jäätävät draamat. Hänellä oli omat synkät epäilyksensä siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Sekä hahmo, että pelaaja olivat varmoja, että suhde joka oli merkannut hahmolle käsittämättömän paljon, tulisi päättymään, todennäköisesti rumasti. Tunteista puhuminen oli haastavaa hahmolleni useista syistä. Syistä, johon samaistun. 

Vaikka menin peliin tietyn oletuksin, ja vaikka alussa halusinkin negatiivista draamaa purkaakseni tosielämän paineita, asiat menivät toiseen suuntaan. Draamaa minun ja vastapelaajani välillä riitti, mutta koska hahmomme päätyivät puhumaan suunsa puhtaiksi, pelimme päättyikin varsin onnellisesti. 

Kuten kyseisen larpin hahmolle, tunteista puhuminen on ollut minulle aina haastavaa. Ainakin silloin, kun kyseessä on  läheinen ihminen. Päätin ottaa mallia viimeisimmästä hahmostani, vaikka se pelotti minua hitokseen. Se kannatti. Näytin läheiselleni, kuinka paljon hänen nihkeilynsä minua satutti. Sain hänet ymmärtämään.

Heittäytyminen on larpeissa enemmän tai vähemmän pakollista. En ole maailman spontaanein ihminen, rajoittaahan vammanikin sitä jossain määrin, sillä avustajakuviot täytyy miettiä kuntoon. Larppaaminen on kuitenkin tehnyt minusta nopeatempoisemman. Sanon aiempaa helpommin “Kyllä” hulluille ideoille ja lähden mukaan juttuihin, joista olisin aiemmin pysynyt kaukana.

Larppaamisen ansiosta tunnen itseni paremmin. Useimmissa peleissä joutuu ilmoittautuessa kertomaan teemoista, joita haluaa, tai ei halua pelata. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaaja joutuu paitsi miettimään, myös sanoittamaan omia rajojaan ja tarpeitaan, jotta pelistä tulisi mukava kaikille.

Peleissä törmää välillä hämmentäviin tilanteisiin, jotka eivät välttämättä johdu kanssapelaajista vaan hetkestä, joka silloin sattuu olemaan käynnissä. Pelaajan tunteet saattavat puskea hahmon läpi, eli tapahtuu bleedaus. Toisinaan kohtaus ei ole negatiivinen. Jos se on, voi pelaaja ymmärtää jotain itsestään. Hän ei olekaan ehkä kykenevä käsittelemään asiaa y, vaikka luuli toisin. Näin pelaaja voi parhaimmillaan ymmärtää, että hänen voisi olla hyvä työstää ko. asiaa tosielämässä, mikäli voimakas reaktio johtuu omasta aiemmasta kokemuksesta. 

Purkaminen on tärkeää. Toisinaan larpit ovat rankkoja. Henkinen (ja toisinaan fyysinenkin kuormitus voi johtua joko pelin käsittelemistä rankoista teemoista, tai sitten esimerkiksi hahmoon ja hänen kokemuksiinsa voimakkaasta uppoutumisesta. Pelin jälkeen tahtoo jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan muille. Se on hyvä työkalu yhteisöllisyyden luomiseen. Toisaalta raskaiden teemojen jälkeen purkaminen on pakollista, jotteivät mähmäiset tunteet jää nakertamaan pelaajaa.

Olen pyrkinyt omaksumaan purkamisen periaatteen tosielämässä. Se on haastavaa, jos on kasvanut ympäristössä, jossa ongelmista puhumista vältetään. Olen kuitenkin larppien ansiosta oppinut ymmärtämään puhumisen tärkeyden. Sen, kuinka se auttaa käsittelemään asioita. Niin kauan kuin ihminen joutuu pyörittelemään epämääräisiä nihkeitä tunteita ja ajatuksia päässään yksikseen, on hän jumissa. 

Kaikki on mahdollista. Olen pelannut hyvin erilaisia hahmoja vaihtelevan larppausurani aikana. Se, jos mikä on opettanut minulle sen, että kaikki tosiaankin on mahdollista. On ammatteja, joita en tosielämässä pysty harjoittamaan. On asioita, joita en pysty tekemään. Vammani ei estä minua kuvittelemasta. Pelissä voin olla mitä tahansa. Jos uskon itseeni ja esitykseeni, muutkin näkevät sen totena. Sama pätee teksteihin. Fiktiossa voin olla mitä vain. Vain taivas on rajana. Se antaa itseluottamusta myös elämän realististen haasteiden edessä. 

Yhteisö voi löytyä muualtakin kuin vammapiireistä. Jo ensimmäisessä pelissäni huomasin, että minut otettiin vastaan ihmisenä, eikä rajoitettani kummasteltu liiaksi. Se oli harvinaista. Yleensä vamma nousee jollain tavalla keskipisteeksi, tai sitten sen huomioimista varotaan korostetusti. Peleissä sitä ei ole. Kaikissa peleissä, joissa itse olen ollut, on ollut vain kotoisa tunnelma offgame. Pelaaminen on opettanut minut ottamaan muut paremmin huomioon. 

Liveroolipelit eivät ole vain päätöntä juoksentelua tai “turhanpäiväinen” harrastus, niin kuin jotkut sen tuppaavat mieltämään. Se opettaa paljon niin itsestä, kuin muista ihmisistä. Se opettaa järjestelmällisyydestä, ajankäytöstä ja sitoutumisesta. Se näyttää omat vahvuudet ja heikkoudet. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.