Kuten tekstissäni “Miksi vammaisuudesta kirjoittaminen on hankalaa?” totesin, kirjoittaminen on ollut minulle pakokeino todellisuudesta, jos fiktiosta puhutaan. Siinä olen päässyt käsittelemään mähmäisiä asioita verhottuna johonkin keksittyyn, olen etäännyttänyt itseni tekstistä ja sen tapahtumista. Siinä olen vain ulkopuolinen raportoija. Hahmoillani on usein rankkoja kohtaloita ja traumoja. Osa niistä voi olla ammentanut inspiraatiota elämästäni tai lähipiiristäni. Niitä on fiktiossani liioiteltu reilusti, tai ainakin väitän niin. Osalla taas ei ole mitään yhteyttä itseeni.
Masennusta tai syömishäiriötaustaa hahmoillani ei juuri koskaan ole. Masennukseen saattaa tietyissä teksteissä olla pieniä tai vähän suurempia viitteitä, mutta sitä ei yleensä lausuta ääneen. Miksi? Vastaus on monimutkainen.
Ensinnäkin, masennus on minulle nykyään arkipäivää. On aidosti hyviä kausia, huonoja ja helvetin huonoja kausia. Oli kausi mikä tahansa, on tuo sairaus jossain takaraivossa. En ajattele aktiivisesti, miltä se tuntuu. En ellei minua siihen käsketä. Huonoina kausina se tuntuu siltä, kun kävelisi sysipimeässä pakkasilmassa ilman toivoa kotiin löytämisestä. Takaraivossa jyskyttää tunne, että joku paha, yleensä oma mieli, yrittää satuttaa. Sen paremmin en osaisi sitä fiktiossa kuvata tunnetasolla. Siitä ei saisi hyvää novellia, pitemmästä tuotoksesta puhumattakaan. Haluan etenkin vakavista aiheista kirjoittaessani pyrkiä uskottavuuteen ja koen, että tunnekuvauksella en onnistuisi pitämään lukijan mielenkiintoa yllä.
Senpä vuoksi, jos masennus näkyy kuvitteellisissa teksteissäni, on se personoitu. Se on kamala hirviö, joka yrittää alistaa tahtoonsa. Varjoissa elävä kauhu, joka tunkeutuu kotiin, yrittää aivopestä tai tietyllä tapaa vietellä, ja onnistui siinä tai ei, alkaa käyttäytyä sen jälkeen väkivaltaisesti. Päähahmo taistelee tuota demonia vastaan henkisesti ja fyysisesti ja voittaa, ehkä. Tämäntyyppisessä kuvaelmassa masennukseen viitataan usein sanalla Se, ja lukijan täytyy itse laskea 2 + 2.
Syömishäiriön kohdalla tilanteeni on toinen. Silloin kun ruokaan liittyi pakonomaisia ajatuksia, siihen liittyi hyvin vähän tunteita. Ahdistusta toki, mutta en ole varma sen alkulähteestä. Johtuiko ahdistus siitä, että näin kehoni ja itseni väärin ja ruoalla oli suuri merkitys arjessani? Vai johtuiko nihkeä tunne pikemminkin siitä, että olin menettänyt kontrollin elämästä? Siitä, että sairaus vaikutti sosiaalisiin suhteisiini ja aiheutin läheisilleni huolta? Oliko nihkeä fiilis kaikkien näiden seikkojen summa? Siihen aikaan ajatuksiin itsestä ei lähtökohtaisesti liittynyt juuri tunteita.
On toinenkin seikka, joka hankaloittaa mielenterveydestä kirjoittamista silloin, kun se on tehty fiktion suojissa. Vaikka teksti on kuvitteellisten henkilöiden ja tapahtumien täyttämää, on kirjoittaessaan silti tietyllä tapaa haavoittuvainen. Kynäillessään saattaa törmätä muistoihin ja tunteisiin, joita ei tiennyt kytevän pinnan alla. Luulla, että on sinut asian x kanssa, mutta yhtäkkiä itkeä kuin pikkulapsi. Moinen itku voi olla puhdistavaa, mutta luoja paratkoon se osaa uuvuttaa. Rustatessa pelkää paljastavansa lukijalle liikaa itsestään. Aina voi väittää, ettei asia ole totta, mutta jotkut saattavat silti yhdistää pisteet ja tajuta kirjoittajan viittaavan yhdessä kohdassa suoraan itseensä. Pahimpia ovat kuitenkin ne ihmiset, jotka kuvittelevat olemattomia yhteyksiä fiktion ja faktan välillä ja ajattelevat tietävänsä, miten kirjoittajalla menee.
Kaikesta huolimatta mielenterveyden ongelmista kirjoittaminen voi tarjota paljon hyvää. Ensinnäkin, kirjoittaminen on terapeuttista. Jos kynään tarttumista ei kammoa, saattaa tajunnanvirtaa rustatessaan päästä uudenlaiselle tasolle ongelmiensa hahmottamisessa.
Fiktiosta riisuttu kynäily helpottaa olemista, vaikka ajatus tuntuisi aluksi kummalta.Usein psyykkisistä sairauksista puhuminen voi olla haastavaa. Sen vuoksi ajatuksia on ehkä helpompi purkaa aluksi paperille. Ei tarvitse pelätä esimerkiksi tuomituksi tai nauretuksi tulemista. Kirjoitetut ajatukset ovat usein paremmin jäsentyneitä, ainakin ajan kuluessa. Kun mietteistä ja niiden syistä on aiempaa parempi käry, on niitä todennäköisesti helpompi jakaa toiselle ihmisille. Jos mietteitä ja pohdintoja on kirjannut ylös muodossa tai toisessa, on omaa paranemiskamppailua helpompi seurata. Mikään ei ole parempaa kuin huomata voivansa huomattavasti paremmin, kuin esimerkiksi 6kk aiemmin. Toisaalta, takapakit sattuvat tällä menetelmällä enemmän.
Läheiset saavat lukiessaan ehkä paremman käsityksen mielensä kanssa kamppailevan voinnista. Ehkä he osaavat sen ansiosta olla paremmin läsnä, ehkeivät enää tuomitse. Toisaalta asioista lukeminen, etenkään ilman keskustelua, voi herättää negatiivisia mielikuvia, ja sitä kautta pelkotiloja ja lopulta pakoon luikkimisen.
Yksi hyöty yhdistää fiktioita ja faktaa mielenterveydestä kirjoittaessa, ainakin jos tosielämästä napatut kuvaukset ovat julkisesti luettavissa. Kyse on vertaistuesta. Mielenterveysongelmista kärsivän on tärkeä tietää, ettei hän ole yksin, että joku muukin kokee samoja juttuja kuin hän. Että pelottavat tunteet tai tuntemukset eivät tee hänestä hullua. Apua on saatavilla, ja sitä pitää hakea. Mielessä myllertävät demonit voi selättää.
Mielenterveys on yksityinen asia. Jokaisella on oikeus päättää, tahtooko tuoda mahdolliset haasteensa julki ja millä tavoin. Jos ongelmat tuo esiin, on siitä todennäköisesti hyötyä paitsi itselle, myös muille. Toisaalta, kuten muihinkin päätöksiin, myös tähän liittyy riskejä.
