Kuntoutus, yhteiskunta

Onko fysioterapeutin koulutuksen nykytilanne uhka tulevien osaajien ammattitaidolle?

Olen kuntoutujana huolissani fysioterapeutin koulutuksen nykytilasta. Olen käynyt fysioterapiassa lähes koko ikäni ja vaikka suurin osa asiakassuhteistani on ollut pitkiä, olen ehtinyt nähdä jos jonkinlaista terapeuttia. Nykytilanteeni on se, että toinen terapeuteistani on pitkän linjan tekijä ja monin tavoin lisäkouluttautunut, kaikkinensa erittäin pätevä. Toinen terapeuteistani on muutama vuosi sitten valmistunut, eikä lisäkoulutusta ole konkareihin nähden ehtinyt kertyä juurikaan. Tämän lisäksi minulla on töissä avustajina kaksi fysioterapeutiksi opiskelevaa nuorta. Olen keskustellut varsinkin tämän lähivuosina valmistuneen fysioterapeuttini ja sellaiseksi opiskelevien avustajieni kanssa siitä, miten koulutus on heidän mielestään muuttunut suhteessa aiempiin vuosikursseihin vastaus on yksimielinen: Lähiopetusta ja käytännön tunteja on vähennetty reilulla kädellä.  Hälytyskelloni soivat. 

Kuten olen aiemminkin sanonut, fysioterapia on monelle meistä vammaisista välttämättömyys toimivan ja mahdollisimman itsenäisen elämän saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Ei riitä, että terapeutilla on paperi kourassa merkkinä valmistumisesta. Hänen täytyy myös osata tekniikoita asiakkaan auttamiseksi ja harjoituttamiseksi, sekä tietysti omata oikea asenne ja yhteensopivat kemiat asiakkaan kanssa, jotta terapiasta olisi hyötyä.

Vaikka puhun tässä postauksessa nimenomaan neurokuntoutujan huolesta, ei huoleni liity yksin meidän vammaisten tulevaan kuntoutukseen. Kuka tahansa, vaikka ei mitään vammaa olisikaan, voi nimittäin jossain vaiheessa tarvita fysioterapeutin palveluita pysyäkseen täydessä toiminta – ja työkyvyssä. Silloinhan tahdomme luonnollisesti mahdollisimman hyvää palvelua. 

Perinteistä teoriaa on, vaikkei kokonaan, niin kohtuullisen suurissa määrin korvattu Problem based learning – metodilla. PBL:ssa oppilaiden ryhmä saa jokaisella istunnolla aiheen, josta he yhdessä kehittelevät opintojakson tavoitteita palvelevan ongelmatehtävän. Tehtävä ratkotaan itsenäisesti kotona ennen seuraavaa istuntoa. Seuraavassa sessiossa opiskelijat sitten keskustelevat keskenään, mitä tietoa ovat löytäneet. Hyvä puoli metodissa on se, että aiheeseen tulee usein tällä tavoin keskustellen laajempi katsaus kuin tunnilla nopeasti selitettynä. Asiat ovat usein myös helpommin ymmärrettävissä, kun ne selittää joku toinen opiskelija.

Ongelmiakin metodissa on. Ammattilaisen näkökulma jää uupumaan, jos opettaja ei kommentoi tehtävää istunnon aikana. Entä jos joku ryhmäläisistä on ymmärtänyt asian väärin ja selittää muille vahingossa virheellistä tietoa? Haitallista on sekin, jos osa ryhmästä lusmuilee tehtävän kanssa tai kaikki joukossa ovat sellaisia, joille kotona tehtävät oppimisharjoitteet eivät sovellu lainkaan. Saavatko tällaiset opiskelijat riittävän hyvän teoriapohjan?

Periaatteessa hyvä idea, mutta ko. alan kohdalla ei välttämättä se toimivin ratkaisu ollessaan niin suuressa roolissa, kuin se nyt on. Alalla kun pitää nimittäin ymmärtää mm. ihmiskehon toimintamekanismeja todella hyvin, eivätkä moiset ole mitään helppoa luettavaa. Usein ne olisi hyvä selittää auki ihmisystävällisin sanavallinnoin, eikä lohduttoman kapulakielisesti, niin kuin oppikirjoissa on tapana. Sitä paitsi, lähiopetus tarjoaa mahdollisuuden asioista kysymiseen heti, jos jokin vaivaa mieltä. 

Hyväksi fysioterapeutiksi tuleminen vaatii hyvän teoriapohjan omaamisen lisäksi paljon käytännön tekemistä. Vaan kuinkas teet, kun se lähiopetus on supistettu minimiin? Kyllä, opintoihin kuuluu edelleen paljon harjoittelua, mutta se ei yksinään riitä. Aremmalla ja toisinaan hiukan rohkeamallakin opiskelijalla voi nimittäin mennä sormi suuhun tilanteessa, jossa ohjaaja pyytää ensimmäistä kertaa tekemään asiaa, jonka käytännön toteutuksesta harjoittelijalla ei ole kokemusta. Harjoituksen puute syö omatoimisuutta. 

Sitä ei välttämättä uskalla tarttua toimeen, sillä pelkää rikkovansa asiakkaan ja odottaa mieluummin, että joku ohjaa ensin jokaista vaihetta yksityiskohtaisesti. Toki vastaavat fysioterapeutit ymmärtävät suojattiensa arkuuden, ovathan he vasta oppimassa, mutta varmasti itsevarmemman ja toimeen tarttuvan arvosteleminen olisi helpompaa. Tässä kohtaa on hyvä huomata, että persoonallisuus ja aiempi työkokemus vaikkapa henkilökohtaisena avustajana toimivat varmasti itseluottamusta antavina tekijöinä. 

Asiaa ei helpota se, että ainakin siinä opinahjossa, josta minulla on kokemusta työntekijöideni ja fysioterapeuttini kautta, asiakkaan ääni loistaa poissaolollaan. Kokemustoimijoita ei kuulla, vaan kaikki opittu on nimenomaan päntättyä. Ei esimerkiksi kuulla asiakkaan sanoin, kuinka fysioterapia on parantanut toimintakykyä, tai kuinka lihaskudoskäsittely helpottaa kipua. 

Nykyinen opiskelumalli on ongelmallinen senkin vuoksi, että se antaa opiskelijalle ihan liikaa vastuuta. Se olettaa, että tuleva fysioterapeutti osaa opiskella ja jäsentää elämäänsä mallikkaasti. On kohtuutonta olettaa, että esimerkiksi juuri lukiosta valmistuneella on samanlaiset opiskelu- ja organisointitaidot, kuin kolmekymppisellä tai vanhemmalla  alanvaihtajalla, joka on todennäköisesti onnistunut rämpimään itselleen jo vähintään yhden tutkinnon kasaan. Vallalla olevat metodit jättävät huomioimatta erilaiset opiskelutyylit. Kaikki eivät yksinkertaisesti opi kirjoista pänttäämällä, vaikka tekisivät sitä kuinka, vaan tarvitsevat tuekseen audion tai konkreettista tekemistä. Entä he, joilla on vaikka lukemisen tai muun oppimisen kanssa ongelmaa? Saavatko he riittävästi tukea?

Opintojaksojen aikataulutukset herättävät huoleni.  Tarkoitan  sitä, että kursseille on mielestäni ängetty hirveä määrä asiaa, mutta mihinkään ei oikeasti ehditä paneutua kunnolla. Kaikesta saadaan siis pintaraapaisu. Vaikka laaja yleissivistys onkin fysioterapeutin ammatissa hyvästä, tarvitsee hän kuitenkin työssään myös paljon spesifiä tietämystä jo heti valmistumisensa jälkeen. Kyllähän fysioterapeutin on mahdollista erityiskouluttautua vaikka mihin, mutta se ei ole mitään halpaa hommaa. Siksi kuntoutujan näkökulmasta kokisin, että jo opiskeluvaiheessa olisi hyvä, jos tuleva ammattilainen saisi jo opinnoissaan häntä eniten sykähdyttäviin aiheisiin syväluotaavamman katsauksen.

Nykyinen koulutusmalli ei tarjoa riittävästi käytännön harjoitteita, eikä välttämättä anna opiskelijoilleen riittävästi tukea. Se suosii itseohjautuvuutta ja luottaa liiaksi siihen, että opiskelijat selvittävät kaiken itse omalla ajallaan. Kuka valvoo esimerkiksi koulun jälkeen parin kanssa tehtävien harjoitusten menemistä oikein? Pahimmassa tapauksessa koulutus tuottaa ihmisiä, jotka eivät uskalla tehdä töitään oikealla otteella. Kaikki nämä leikkaukset on tehty säästösyistä. Kysyn kuitenkin, säästetäänkö silloin oikeasta paikasta, jos leikataan terveydenhuollon ammattilaisten opinnoista nipistetään?

Postauksessa esitetyt pohdinnat perustuvat yhdestä opinahjosta tehtyihin havaintoihin. Toivon syvästi, että muualla asiat olisivat järjestetty vähän paremmin.

Fysioterapiaan liittyviä postauksia:
Pitkäjänteisillä asiakassuhteilla on merkitystä kuntoutumisessa
Opeta erityislapsi osallistumaan ja pitämään puoliaan
Auttaako Kela asiakasta terapeutin löytämisessä?
Terapeutin valintaa pitäisi edeltää kokeilukäynti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.