Vammaisuus

Mikä ihmeen vammakriisi ja miten siitä selviää?

Vammakriisi on mitä todennäköisemmin tuttu lähes jokaiselle esimerkiksi jonkin fyysisen rajoitteen kanssa elävälle. Kriisi liittyy siihen, miten näkee itsensä suhteessa vammaan ja miten kuvittelee näyttäytyvänsä muiden silmissä. Kuinka suuren osan itsestä vamma määrittää, tai toisaalta ajattelee sen määrittävän? Kriisi hiipii syntymävammaisen elämään usein viimeistään teini-iässä, mutta voi sen jälkeen ilmetä missä vaiheessa tahansa. 

Haluan painottaa, että niin rajoite, kun sen kokeminenkin ja tätä kautta mahdollisesti ilmenevä kriisi, sen syyt, muoto ja selviytymiskeinot ovat yksilöllisiä. Esimerkkini on vain yksi vaihtoehto skenaarioista, joista vammaisen päässä voi pyöriä. Tuskailujen kanssa ei kuitenkaan ole yksin. 

Vammakriisi on näyttäytynyt elämässäni pitkälti samanlaisena jo vuosien ajan, joskin asiat voivat painottua erilailla. . Se voi kestää vain pienen hetken ja mennä ohi esimerkiksi läheisen ihmisen kauniisti aseteltujen sanojen myötä, tai sitten se voi kestää huomattavasti pidempiä aikoja, jyskyttäen takaraivossani armottomasti valtaosan hereilläoloajastani. Kriisin ollessa päällä mielessäni pyörivät mm. seuraavat kysymykset: “Olenko tarpeeksi? Näyttäydynkö lähipiirilleni ja yhteiskunnalle enemmänkin voimavarana vai taakkana ja huolenaiheena? Saako mahdollinen kumppanini minun kanssa olemisestaan haluamansa, vai kokeeko hän oikeasti jäävänsä jostain paitsi? Miksen voi tuostakaan selvitä itse? Eikö kehoni nyt kerrankin voisi jumalauta toimia normaalisti?”

Jokainen blogiani lukenut tietää minun puhuvan paljon siitä, että fyysisillä rajoitteilla ei ole mitään väliä, jos mietitään sitä, miten muiden meidät pitäisi nähdä. Olen sen puolestapuhuja, että meillä on ihan yhtä paljon tai vähän annettavaa yhteiskunnalle ja ihmissuhteissa kuin vammattomilla. Uskon “saarnaamaani” täysillä. Se ei kuitenkaan poista sitä, etteikö epäilys toisinaan hiipisi mieleeni. Sen voivat laukaista huonosti asetellut ajattelemattomat sanat, tai joku tapahtuma, kuten tilanne, jossa en pystynyt tarjoamaan henkistä tai fyysistä apua, vaikka sitä olisi tarvittu. 

Puhun siitä, että ihmisten mielipiteillä ole väliä. Uskon tähän, enkä ota negatiivisia kommentteja itseeni. Ainakaan silloin, kun ne tulevat tuntemattomilta ihmisiltä. Ne menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. 

Sen sijaan olen hyvin herkkä läheisteni käytökselle ja sanoille. Haluan elää tilanteessa, jossa he eivät juurikaan pysähtyisi ajattelemaan rajoitettani ja kestämistä. Haluan, että haasteita olisi vain ailahtelevassa persoonassani, sekä tavallisen elämän ongelmakohdissa. Haluan, että heille olen Pinja, en taakka tai rasite. Haluan tuntea olevani heille, sekä yhteiskunnalle hyödyksi.

Koska olen herkkä juuri läheisteni sanoille, puen vammakriisiä harvoin sanoiksi ihmisille, joilla ei ole omia rajoitteita. Puran huoliani usein vammaperheelle, jos asiasta puhun. Mutta eikö vammakriisistä olisi helpoin puhua juuri sellaisten kanssa, johon se voimakkaimmin liittyy? Sellaisten, jotka voisivat omakohtaisen kokemuksen kautta vakuuttaa, ettei asia heitä haittaa ja että kyllä he näkevät tämän ihan tasapainoisena kanssakäymisenä? Harvoin sitä nimittäin toisten invojen läsnäollessa pohti: “Mitäköhän toinen ajattelee jos tarvitsen apua tässä tai tuossa?” 

Tämän pohjalta tutkailtuna juuri vammattomille puhuminen olisi nopea ratkaisu haitalliseen mielentilaan. Niinhän se olisikin, tavallaan. En kuitenkaan halua purkaa heille vammamurheitani, ainakaan kovin usein. Pelkään, että jos avaan suuni epävarmuuksistani, he alkavat miettiä sanomiani seikkoja ja asiat, joita he eivät aiemmin nähneet ongelmallisina, muotoutuvatkin kynnyskysymyksiksi. En ole yksin pelkoni ja ajatukseni kanssa siitä, etteikö näin voisi käydä.  Jos puhun aiheesta vammattomalle asianosaiselle, tiedän syvällä sisimmässäni, ettei hänen suhtautumisensa minuun muutu. 

Miten vammakriisistä voi selvitä?

Vammakriisin selittäminen ilmiönä on vielä kohtalaisen helppoa, samoin sen ymmärtäminen. Ongelmaksi muodostuu mielentilasta poispääseminen, pitkälti juurikin sen yksilöllisyyden vuoksi. Lähdetään liikkeelle helpoimmasta, eli ulkopuolisen ihmisen suhtautumisesta.

Kriisi on ihmisen mielessä kytevä ilmiö. Niinpä sitä ei voi ratkaista kukaan muu kuin siitä kärsijä. Usein siitä puhuminen ääneen kuitenkin auttaa, sillä lausuessaan asioita ääneen jollekin toiselle ihminen joutuu jäsentämään ajatuksiaan uusiksi ja ehkä osaa samalla nähdä ajatusmaailmansa vinoumat. Vaikka puhuminen pelottaa, kannattaa härkää tarttua sarvista. 

Uskotun tärkein tehtävä on kuunnella ja pyrkiä sisäistämään ongelman ydin. Kuuntelija voi aiheuttaa tahtomattaan vammakriisin pahenemisen, jos pointti menee ohi. Vammattoman kuuntelijan ei kannata sanoa, että hän ymmärtää tai tietää miltä toisesta tuntuu, sillä vammaton ei yksinkertaisesti voi käsittää, miltä toisista riippuvaisuus tuntuu. Hän voi ainoastaan tietää ja ymmärtää, että asia tuntuu pahalta. Ne ovat eri asioita. 

Kuuntelijan ei myöskään kannata todeta: “No mutta sähän olet elänyt ton kanssa ties kuinka kauan, eikä se mihinkään katoa. Sen kanssa on vain opittava elämään.” Se on totta, että vamman kanssa on elettävä, mutta kommentti on silti ajattelematon. Kriisi on pahimmillaan lamauttava kokemus, musertavien tunteiden kimppu. Tunteiden, johon vammaisella on oikeus ilman edellisen kommentin vähättelyä. Ulkopuolinen voi tarjota ajatusmalleja muuttavia keinoja kuten että:” Oletko miettinyt, voisiko terapeutin kanssa kehitellä harjoitteita, joiden avulla sinua mietityttävästä toimminasta tulisi itsenäisempää?  Oletko keskustellut asianosaisen kanssa peloistasi tai onko hän tehnyt jotain, joka osoittaisi pelkosi aiheellisiksi?”

Joissain tilanteissa siitäkin voi olla apu, jos kuuntelija toteaa, ettei hänkään osaa tehdä jotakin asiaa, jonka kaikkien vammattomien oletetaan osaavan. Silloin vammaisen avuttomuudentunne tai epävarmuus helpottaa ehkä hiukan. 

Esimerkiksi tilanteessa, jossa vammainen on todistanut sairaskohtausta, mutta ei ole fyysisesti pystynyt auttamaan, vaikka olisi tahtonut, saattaa aiheuttaa laajan ahdistuksen. Ei vain tilanteeseen liittyen, vaan elämään ylipäätään. Siinä kohtaa jos vammainen elää hetkellisen itsesäälin ja hyödyttömyyden kuplassa, ei lause: “No mutta kyllähän sä pystyt tekemään paljon itse”, paljoa hetkauta. Siis, kyllähän se nyt lämmittää, että pystyn laittamaan ruokaa uuniin laittamista lukuunottamatta, jos keittiössä on säädettävät tasot tai tavarat annetaan pöydälle, jos muuten olen yhteiskunnalle vaan kuluerä ja läheisilleni huollettava? Huh, kyllähän helpotti! (Huomaatkaa sarkasimkyltti ilmassa)

Sen sijaan jos kuuntelija toteaa esimerkiksi: “Sä olet tärkeä ja merkityksellinen. Vaikka et pystynytkään siinä tilanteessa auttamaan, sä teet paljon hyvää. Tyytyminen on asennekysymys ja jos joku tulee taivastelemaan, kuinka hieno ihminen mä olen sunlaises vammaisen kanssa pyöriessä, niin minä niille sankarit näytän!” on kommentissa jo esitetty, että siihen on laitettu ajatusta. Samalla osoitetaan, että typerältäkin kuulostavat pelot viitataan kintaalla, sillä ne ovat juuri niitä, typeriä. 

Kriiseilevän  täytyy miettiä, mikä on laukaissut tilanteen. Onko ongelmakohta todellinen ongelma, vai onko se vaan ajatusvääristymä? Onko asialle tehtävissä jotain? Voiko harjoitteiden kautta oppia tekemään jonkun asian itsenäisemmin, tai toisaalta oppia muuttamaan omia ajatustapojaan? Onko tapahtunut jotain sellaista, joka näyttäisi pelon esimerkiksi ihmissuhteisiin liittyen olevan aiheellista? Jos ei, voi ajatella ylireagoivansa.

Voi auttaa, jos tilannetta käy järkeillen läpi. Miten itse toimi suhteessa muihin? Vaikka ei olisikaan pystynyt esimerkiksi tarjoamaan fyysistä apua, tekikö silti ajatuksen tasolla enemmän kuin he, jotka leikkivät, ettei mitään ole tapahtunut? Tulevaisuuden varalta voi myös pohtia, mitä kannattaisi seuraavalla kerralla tehdä toisin.

On hyvä muistaa, että kukaan meistä ei pysty tekemään kaikkea. Jokaisella meistä on asioita, joista ei vain selviä, vaikka muille asia tuntuisi itsestäänselvyydeltä. Kaikki me tarvitsemme joskus apua. 

Aiheeseen liittyviä aiempia postauksia:
Voiko vammainen olla naisellinen?
Onko vammaisen kanssa seurusteleva vammaton sankari?
Deittailusta
Jatkuva esilläolo vammaisena – miltä se tuntuu?
6 syytä joiden vuoksi olen kiitollinen vammastani
Älä sääli vammaista tai hänen läheisiään
Sinulle, rakas CP
Sinulle, rakas nuorempi minä
Huomiota erityislapsen kasvattamisesta
Miksi vähemmistöön kuuluvien sisältöjä sensuroidaan somessa?
Miksei vahvaksi kehuminen ole välttämättä hyvä juttu?
Mitäs tuijotat?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.