Tämänkertainen Vammaisuuden näyttämö on inan erilainen. Käsittelen nimittäin Vammaiskulttia, podcastia, jossa olin itsekin vieraana. Koska kyseessä on podcast, käsittelen sitä hiukan eri tavalla, kuin esimerkiksi romaaneja, joissa on selkeä tarina. Käsittelen ohjelmaa siitä näkökulmasta, mitä tekisin toisin tahi toivoisin olevan toisin. Toisaalta käsittelen niitä seikkoja, mitä sarjassa on huomioitu hyvin. Olin itse vieraana ensimmäisen kauden avausjaksossa. Olisin itse voinut vieraana toimia paljon paremmin ja sanoa napakampia mielipiteitä, enkä empiä toistuvasti. Olisin lisäksi voinut haastaa juontajia enemmän. En kuitenkaan paneudu omaan esiintymiseeni tai ylipäätään jaksoihin yksilöinä, vaan sarjaan kokonaisuutena.
Ensinnäkin on hiton hienoa, että Yle on ottanut Vammaiskultin omakseen. Kerrankin saamme tarinoita vammaisten ehdolla sekä vammaisille että myös vammattomille. Yle on valtavan iso media, joten kaikkia podcast ei voi luonnollisestikaan kutittaa sielusta. Osa varmasti paheksuu sitä, että asioista puhutaan niinkin ronskisti ja suoraan kuin Vammaiskultissa.
Jaksoissa on käsitelty laajasti eri aiheita. Millaista on olla vammaisen lapsen vanhempi? Voiko vammainen haluta seksiä? Millaista on vammaisaktivismi ja kokevatko vammaiset painetta ryhtyä siihen? Saako vammaisuudelle nauraa? Siedämmekö vain sairauksia, jotka paranevat? Monet aiheista ovat sellaisia, joita itse olen käsitellyt omasta näkökulmastani tässä blogissa, tai haluaisin käsitellä. Monet teemoista ovat sellaisia, joiden parissa olen aikanani kipuillut. Tunnistan juontajien ja heidän vieraidensa ajatuksia. Uskallan sanoa, että tämä podcast on omalla tavallaan erittäin tärkeä vertaistuen lähde.
Minusta on hienoa, että ohjelmaan on saatu hyvin eritaustaisia ihmisiä mukaan, eivätkä vieraat ole koostuneet esimerkiksi pelkästään liikuntavammaisista. Paikalla on ollut mm. sokea ja erityislapsen vammaton vanhempi.
Podcastissa häiritsee voimakkaasti se, että etenkin alkupään jaksoissa tuntui, ettei vierailla ehkä ollut aavistustakaan, miksi heidät kutsuttiin vieraiksi jaksoon. Onko heillä tarpeeksi annettavaa jaksoon? Eräs haastateltava sanoikin, että ei hän oikein tiedä miksi hän on studiovieraana. Hän mietti, että haastattelijat itse osaisivat vastata kysymyksiin paremmin. Heillähän se vammaisuuden kokemus on.
Kysynkin miksi vammaiskultissa, joka olisi loistava alusta käsitellä sitä miten erilaisiin vammaisuuden ilmentymiin suhtaudutaan eri elämän aspekteilla, on ollut myös lukuisia vammattomia vieraita, joilla ei ole henkilökohtaista kokemusta vammaisuudesta esimerkiksi itsen, tai lapsen kautta. Miksi esimerkiksi yhdenvertaisuusvaltuutetun ollessa vieraana kyseessä oli vammaton henkilö, tai ensimmäisen kauden jaksossa, jossa pohdittiin taidetta?. Vammaisia taiteilijoita on paljon, miksei sellaista etsitty? Vaikka molemmat juontajista ovat rajoitteita omaavia taiteilijoita itsekin on, taiteen tekemisessä on valtava määrä eri muotoja ja tapoja. Varmasti löytyisi sellainen, jota kumpikaan heistä ei edusta.
Jenniina ja Julianna ovat Vammaiskulttia tehdessään kehittyneet toimittajina. Ensimmäisestä tuotantokaudesta mielipiteeni olivat ristiriitaiset. Toisinaan tuntui, että Jenniina ja Julianna eivät olleet miettineet kysymyksiään ihan loppuun, sillä osa haastatelluista tuntui hämmentyvän niistä. Mikäli kysymykset olisi hiottu viimeisen päälle, haastattelut olisivat olleet eläväisempiä ja turhilta hämmennyksestä ja epävarmuudesta kielivistä reaktioista olisi säästytty.
Ainakin alkupään jaksoista löytyy toinen ongelma: Toisinaan tuntui, että juontajat eivät anna tilaa vastakkaisille mielipiteille ja ajatuksille. Oli hetkiä, jolloin tuntui, että heidän ajatuksensa olisivat ainoita oikeita. Olen varma, etteivät Jenniina tai Julianna tarkoittaneet asiaa niin. Mielikuva välittyi tavasta, jolla he sanansa asettivat. Varmasti löytyy paljon vammaisia, jotka allekirjoittavat heidän lausumansa. Yhtä varmasti löytyy heitä, jotka eivät jaa juontajien kokemuspintaa. Eri näkökantojen mahdollisuudet pitäisi tuoda ilmi ulkopuolisuudentunteen vähentämiseksi. Toisaalta myöhemmissä jaksoissa juontajat tuovat selkeästi esiin sen, että vieraan näkökanta esimerkiksi kohtaamisen käsitteestä avasi heidän silmiään. Edistystä on siis tapahtunut.
Toivoisin, että tulevaisuuden jaksoissa, jos sellaisia tulee, kiinnitettäisiin huomiota termistöön. Tiedän, että olen itsekin käyttänyt vaikkapa sanaa terve kuvaamaan vammatonta, ainakin silloin kun konteksti on ollut mielestäni selvä. Olen kuitenkin yrittänyt oppia siitä pois. Ymmärrän nyt paremmin ystäväni näkökannan siihen, miksi “terve”, saattaa aiheuttaa negatiivisia mielikuvia vastinparistaan. Vammaiskultissa on myös käytetty sanaa normaali, kuvaamaan vammatonta. Ymmärrän, ettei sanan vaikutuksia ole välttämättä ymmärretty ja / tai se on päätynyt nauhoitukseen huomaamatta. Pahimmillaan se kuitenkin vahvistaa kuulijan korvissa huonoja käsityksiä henkilöstä, joka elää rajoitteiden kanssa.
Kaikkinensa Vammaiskultti on varsin onnistunut konsepti. Se osoittaa, että vammaiset ovat ihan tavallisia ihmisiä. Me pystymme ja me teemme. Me kipuilemme asioiden kanssa. Asioiden, jotka eivät välttämättä johdu suoraan vammasta, vaan yhteiskunnan suhtautumisesta meihin. Nämä kipuilut ovat usen voitettavissa.
Olen ylpeä sarjan juontajista. Olen iloinen, että sarjassa on käsitelty aiheita niin laajasti. Olen otettu, että sain olla avausjaksossa mukana. Suosittelen sarjaa vertaistueksi kaikille invoille. Mekin voimme oppia uutta. Sarja on ehdottomasti suositeltavaa kuunneltavaa myös vammattomille, sillä se opettaa elämästä erilaisesta näkökulmasta.
Mikäli jaksoja tulee lisää, toivon, että ohjelmaa tehtäisiin entistä rohkeammalla asenteella.
