Vaikka blogini keskittyy pääasiassa vammaisuuteen ja mielenterveyteen, olen toisinaan valoittanut mietteitäni myös yhdestä lempiharrastuksistani, nimittäin liveroolipelaamisesta. Nyt on jälleen se hetki. Olen puhunut siitä, millaista on larpata vammaisena. (Postaukset voit lukea tästä ja tästä.) Tänään paneudumme kuitenkin larppaamista käsitteleviin ennakko-oletuksiin, joita kohtaamme harrastajakuntana ulkopuolisilta. Oletukset ovat sellaisia, joita olen itse kuullut kertoessani pyöriväni liveroolipeleissä.
“Larppaajat ovat tietynlaisia, eikä heillä ole muuta elämää, kuin pelit.” Usein ajatellaan, että larppaajien elämä pyörii vain heidän harrastuksensa parissa. Tämä ei ole totta. Moni harrastaja toki käyttää vapaa-aikaansa muiden nörttimäisten aktiviteettien parissa. Pelejä hypetetään ennen ja jälkeen. Mukaansatempaavan maailman jälkeen larppaajien maailmaan vihkiytymättömästä saattaa tuntua, ettei ystävä osaa muusta puhuakaan kuin siitä, kuinka mahtava kokemus joku kampanja oli. Hitot, siltä saattaa tuntua myös kanssalarpparista, jos hänen edellinen pelikokemuksensa on ollut huono, tai jos hän ei ole vielä onnistunut pääsemään yhtä syvälle hahmoon.
Larppaajat ovat nörttejä. Tulemme kuitenkin kaikki erilaisista taustoista ja ammateista. Meillä on muitakin harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita kuin “alteregoinamme” riehuminen meille tarjotuissa skenaarioissa. Larpparin ainoa tavoite ei ole paeta todellisuudesta kuviteltuun maailmaan.
Pelinjärjestäjien kohdalla tilanne on toki siinä mielessä eri, että tapahtuman järjestämien vie aikaa. Etenkin suuren luokan tapahtuman järjestäminen haukkaa valtavan osan vapaa-ajasta. Uskokaa tai älkää, pelinjohtajillakin on elämä, vaikkei heistäkään ehkä tunnu siltä itse projektin aikana.
“Larppaajien yhteisö on sulkeutunut.” Väärin, väärin ja vielä kerran väärin. On totta, että sellaiset henkilöt, jotka pyörivät paljon erilaisissa peleissä, ovat larpanneet pitkään ja/tai omaavat mieleenpainuvia hahmoja tai pelityylin, tunnetaan usein vähintään nimeltä tai maineelta. On hyvin todennäköistä, että jos puhut larppiskenessä pyörivän ystäväsi kanssa peleistä, huomaatte yhtäkkiä tuntevanne, tai vähintään tietävänne, samoja henkilöitä. Samoin, jos olet tehnyt jotain, jota yhteisö ei hyväksy, kuten tehnyt useamman henkilön olon turvattomaksi peleissä, maine muodostuu. Tässä tapauksessa negatiivisessa mielessä. Jos maine on negatiivinen, pyritään ko. henkilö, ainakin toivottavasti pitämään ulkona peleistä, vähintäänkin sellaisista, joihon huonoa kohtelua saanut pelaaja olisi myös osallistumassa.
Piireissä pyritään pitämään huolta omistaan. Se ei tarkoita, että harrastajakunta katselisi muita kulmat kurtussa. Päinvastoin. Kaikissa peleissä, joissa olen itse ollut ja jotka ovat sopineet teemoiltaan ja pelimekaniikoiltaan untuvikoille, on aloittelijat otettu avosylin vastaan.
Jos larppaaminen harrastuksena alkoi kiinnostaa, voit lukea tästä, mitä tulisi huomioida ennen ensimmäistä peliä.
“Larppaaja ei erota todellisuutta fiktiosta.” Liveroolipelit ovat ystäväni sanoin “improvisaatioteatteria ilman yleisöä.” Peliin siis eläydytään, toivottavasti huolella. Hyvä eläytyminen vaatii valmisteluja ja kontaktoitumista ennen peliä. Se vaatii, että pelaaja tietää omansa ja kanssapelaajiensa rajat ja että kaikilla on rento olla keskenään.
Vaikka peleissä käydään läpi toisinaan erittäin rankkoja teemoja, pyrkii pelinjohto tekemään kaikkensa, että jokaisella olisi pelaajana turvallista. Nykyään peleissä on lähes poikkeuksetta paikalla turvatiimi, jolle voi mennä puhumaan ennen peliä, pelin aikana tai pelin jälkeen, samoin kuin pelinjohdolle. Käytössä on liikennevalojen kaltaisia mekaniikkoja, joilla pelaajat voivat helposti kertoa toisilleen, miltä joku kohtaus tuntuu ja pitääkö se keskeyttää. Hahmoa saa riepottaa, heitellä, kiduttaa. Hahmon elämä saa olla helvettiä, mikäli pelaaja niin tahtoo. Jos pelaajalla ei ole hauskaa, kohtaus puretaan.
Toisinaan käy niin, että hetkeen tempautuu niin voimakkaasti, että pelaaja yllättää itsensäkin. Kyyneleet esimerkiksi hahmon rakkaan kuollessa saattavat olla aitoja. Salaisuuden paljastuessa voit tuntea sydämen jättävän lyönnin välistä. Hahmon tunteet voivat sekoittua omiin. Joskus sitä saattaa käydä niin, että ihastuu vastapelaajan hahmoon. Ei siis pelaajaan, vaan hahmoon. Henkilöön, joka lakkaa olemasta sillä hetkellä, kun joku huutaa pelin päättyneeksi. Pelin todellisuudessa hahmot ovat aitoja, samoin kun tunteet.
Se ei silti tarkoita, ettemmekö erottaisi todellisuutta larpin maailmasta. Pelin jälkeinen hype ja selitys siitä, kuinka “vollasin kuin pikkuvauva kun minä ja tyttöystävä erottiin kun se oli pettänyt mua mun veljen kanssa ja paljastui sarjamurhaajaksi.” Ei tarkoita, etteikö pelaaja tietäisi kaiken olleen fiktiota.
Se kertoo tunnerikkaasta eläytymisestä. Siitä, että peli oli onnistunut, sillä se sai pelaajassa heräämään tunteita. Ehkä näiden tunteiden herääminen auttaa tai auttoi häntä ymmärtämään jotain oikeasta elämästään tai käytöksestään. Tämä on kohtalaisen yleistä.
Pelin jälkeen alkaa hahmosta irtautuminen. Toisille se on helpompaa, toisilta se vie enemmän aikaa. Joillekin peli saattaa jäädä pyörimään pitkäksi aikaa päähän. Toiset saattavat omia hahmonsa käytösmaneereja hetkeksi arkeensa. Se on osa irtautumista, ei merkki todellisuudentajun hämärtymisestä. Ihmiselle, jolle larppaaminen on täysin tuntematonta, saattaa pelaavan ystävän hehkutus ja kyky eläytyä kuulostaa käsittämättömältä.
“Larppaaminen on ajanhukkaa.” Sallikaa minun nauraa. Larppaaminen tarjoaa harrastajilleen yhteisön, jossa on kaikenikäisiä- ja taustaisia ihmisiä. Sellaisia, joiden kanssa voi pyöriä niin halutessaan myös pelien ulkopuolella. Heidän kanssaan voi vaihtaa näkemyksiä elämästä, oppia uutta, tuntea kuuluvansa johonkin.
Pelatessa voi oppia paljon sosiaalisesta kanssakäymisestä. Itsestään, omasta toiminnastaan tai tunteiden käsittelystään saattaa hahmottaa uusia asioita. Esimerkiksi opiskellessaan taustaa vaikkapa menneille vuosisadoille sijoittuvaan realistiseen larppiin, voi tutustua todellisiin historiallisiin tapahtumiin, joihin ei muuten olisi jaksanut paneutua. Lue, mitä larppaaminen on opettanut minulle.
Nörtteilystä on tullut nykypäivänä jollain tasolla muoti-ilmiö. Liveroolipeleistä on sen myötä tullut ehkä jollain tapaa “hyväksytympi” ja ymmärrettävämpi harrastus. Koen kuitenkin, että harrastusta varjostavat yhä negatiiviset oletukset, jotka pahimmillaan estävät peleistä kiinnostunutta pyrkimään mukaan. Mistä nämä kummalliset käsitykset kumpuavat? Pasilasta, vai jostain muusta?
