Tervettuloa seuraamaan Vammaisuuden näyttämön 11. osaa Kyseessä on juttusarja, jossa pohdin jo olemassaolevia mediarepresentaatioita vammaisuudesta. Juttusarja sai alkunsa kun esitin kysymyksen “Miksi vammaisia ei näy viihteessä?”
Tämänkertaisessa postauksessa käsittelen Invaterassia. Podcast on löydettävissä mm. Spotifysta.
Invaterassi on Anni Kyröläisen ja Sanna Kalmarin uusi, virkistävän raikas podcast-sarja, jossa käsitellään vammaisuutta, mutta ei nosteta sen mahdollisia rajoittavia tekijöitä keskustelun keulaan. Pikemminkin kerrotaan, että invakin pystyy isolla E:llä elämään täysillä. Vammaisuutta käsittelevää mediaa on viime aikoina ilmestynyt paljon, mutta Invaterassista virkistävän tekee se, että taustalla ei ole suurta tuotantoyhtiötä aiheuttamassa valtavia paineita tekemiseen, eikä myöskään järjestöä, jonka arvoja ja imagoon kuuluvaa kielenkäyttöä tulisi noudattaa. Vaikka molemmat tekijät ovat yhdenvertaisuusasioiden ammattilaisia, kumpikaan ei tuo sitä turhan voimakkaasti jaksoissa esille. He puhuvat nimenomaan omista kokemuksistaan ja havainnoistaan maailmasta.
Podcastin luonteesta myös näkee, että Sanna ja Anni ovat tunteneet toisensa yli kaksi vuosikymmentä, sillä keskustelussa kuulee aidosti kahden ystävän vain juttelevan keskenään. Sarjaa on tullut vasta muutama jakso, joten vielä en ole päässyt hirveän syvälle sen ytimeen. Pidän kuitenkin siitä rennosta otteesta, jolla konsepti on toteutettu. Siinä ei ole tiukkaa käsikirjoitusta, vaan oikeasti vain jutellaan arkisista asioista ja siitä millaista invana olo oikeastaan on. Luonnollisesti esiin nousevat myös vallitseva maailmantilanne ja millaista on elämä riskiryhmään kuuluvana. Jaksoa kuunnellessani huomaan kuinka erilaiset pelot eri ihmisillä siihen liittyen on. Lisäksi podcastissa puhutaan kohtaamisista ja kielenkäytöstä, rehellisen kainostelematta. Keskustellaan mm. siitä, kuinka esteettömyys ei ole vain ramppeja ja luiskia, vaan se on myös tunne. Tunne itsenäisyydestä ja siitä, että on hallinnassa omasta elämästään. Puhutaan ja kummastellaan sitä, kuinka moni on aluksi sähköpyörätuolia vastaan, vaikka oikeasti se lisää itsenäisyyttä. Keskustellaan kohtaamisista, treffeistä, ulkomaanmatkoista ja sitä, kuinka vammaisenakin voi elää riskejä sisältävää elämää. Jaksojen kuuntelu on saanut minutkin miettimään, elänkö tarpeeksi.
Podcastista huomaa, ettei kumpikaan ollut aiemmin tehnyt moista. Vaikka he tuntevat toisensa ja juttelu on luonnollista, takkuilevat kuitenkin käytännön asiat välillä. Olisin esimerkiksi itse hoitanut editoinnin hiukan toisella tavalla. Toivon, että tulevaisuudessa Sanna ja Anni porautuvat entistä kutkuttelevimpiin aiheisiin ja käsittelevät mm. ihmissuhteita laajemmin, sillä ne aiheet kiinnostavat aina.
Esimerkiksi jo ilmestynyt jakso, jossa Anni ja Sanna pohtivat deittailua, oli mahtava. Siinä oli jotain niin samaistuttavaa. Kertomukset osoittivat, ettei vamma todellakaan ole este vakaan ja onnistuneet parisuhteen luomiselle. Puhetapa kieli oikeasta asenteesta: Päättynyt parisuhde ei automaattisesti tarkoita epäonnistumista. Kuitenkin he käsittelevät hienosti myös sitä, että vammaiset itse saattavat olla ennakkoluuloisia valtavirtaa kohtaan. Saatetaan ajatella, että oma rajoite muodostuu kuitenkin jossain vaiheessa esteeksi potentiaaliselle deitille, minkä vuoksi yritetään todistella ja korostaa, että eletään oikeastaan ihan normaalia ja vauhdikasta elämää rajoitteesta huolimatta. Samaistun tähän niin paljon ja siksi janoan tämänkaltaista sisältöä lisää.
Toisaalta myös omakohtaiset kokemukset esimerkiksi rajoitteiden huomioimisesta ja huomiotta jättämisestä koulumaailmassa olisivat erittäin tärkeitä. Tokihan siellä on asiaa ruodittu, mutta minusta olisi hienoa, jos niihin paneuduttaisiin laajemmin. Juontajat voisivat puhua esimerkiksi siitä, miten opettajat ovat heitä kohdelleet ja minkä he olisivat toivoneet menneen toisin. Mitä nykyisten erityislasten ja -nuorten opettajien olisi tärkeää muistaa ja hahmottaa? Miten he kannustaisivat nykyisiä opiskelijoita?
Juontajat toimivat varmasti jonkinlaisina roolimalleina nuorille invoille elämänasenteensa vuoksi. Itsekin inspiroiduin. Haluaisin olla joskus kuten he, peloton ja aidosti rohkea. Mennä ja uskaltaa, elää hiukan reunalla. Vaikka minua sanotaan rohkeaksi, olen loppupeleissä aika varautunut, enkä tee mitään riskialtista.
Tulevaisuudessa, mikäli Invaterassi saa jatkoa, minusta olisi hauskaa, jos kaksikolla olisi terassillaan vieraita. Vastaavasti pitäisin myös siitä, jos he lukisivat jaksoissa kuulijoiden palautteita, tai kysymyksiä. Kaiken kaikkiaan Invaterassi on virkistävä tuulahdus vammaisuutta pohtivien podcastien maailmassa. Suosittelen sarjaa kaikille, jotka kaipaavat kevyemmällä otteella ja hyvällä huumorilla tehtyä, ihmisläheistä ja asiapitoista kuunneltavaa. Toivon podcastin saavan jatkoa.
