Miten uskonto suhtautuu vammaisuuteen?

Disclaimer: Tämän postauksen tarkoitus ei ole pilkata tai väheksyä kenenkään uskoa tai uskontoa. Jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta mihin tahtoo. Tärkeintä on, että uskon asioita ei väkisin tuputa toisille. Toisen uskoa tai syitä siihen ei tule kyseenalaistaa. Usko tarkoittaa jokaiselle eri asioita ja usein siihen liittyvät motiivit sekä merkitykset ovat yksilöllisiä.  Näitäkään en tahdo tekstissä kritisoida. 

Uskon itse korkeampiin voimiin, mutta en oikeastaan tavalla, jota mikään pyhä kirja opettaa. En löydä mistään kirjasta sellaista maailmaa, joka vastaisi täysin omaani. Monet uskonnot kuitenkin kiinnostavat minua, vähintäänkin inspiraation lähteinä, jos ei muuten. Siksipä päädyin kirjoittamaan tätä tekstiä, sillä haluan pohtia miten eri uskonnot selittävät vammaisuutta. Onko se pahuutta, ihmisen menneiden elämien syntejä? Onko se jotain muuta? Miksi vammaisten puolesta pitäisi erityisesti rukoilla? Miten suhtautuminen vammaisiin on uskonnon näkökulmasta muuttunut vuosisatojen varrella?  Mitä ajatuksia kaikki tämä minussa herättää?

Jo vanhassa testamentissa puhutaan siitä, kuinka heikommassa asemassa olevista pitäisi huolehtia. Vammaiset kuuluvat hyvin monesta näkökulmasta niihin heikommassa asemassa oleviin. Yhteiskuntamme on rakennettu kristillisten arvojen varaan. Miten vammaisia voidaan siis kohdella tällä tavalla, jolla yhteiskuntamme meitä kohtelee? Joudumme usein taistelemaan oikeuksistamme, mahdollisuuksistamme elää tasa-arvoista ja täyspainoista elämää.  Ihmiset ovat asenteellisia. Vammaisia ei useinkaan nähdä henkilöinä, jotka voisivat antaa tarpeeksi yhteiskunnalle.

Kirkossakin, oli kyse sitten menneisyyden ajoista tai nykyisyydestä, vammaisuus nähdään usein heikkoutena. Vammaiset ovat auttamisen kohteita, eivät niinkään potentiaalisia vaikuttajia tai työvoimaa. Kyllä, vammainen saattaa tarvita paljonkin toista ihmistä selvitäkseen arjestaan. Vaikka avuntarve olisikin suuri, ei se silti tarkoita, etteikö vammainen voisi myös antaa muille ihmisille ja yhteisölleen paljon. Jokaisella on annettavaa, kunhan hänelle suo mahdollisuudet siihen.

Palataan hetkeksi vanhan testamentin ajatuksiin. Vaikka noissa teksteissä puhutaan siitä, kuinka heikoimmista tulee pitää huolta, ajatellaan rajoitteiden johtuvan synneistä. Ne ovat rangaistus joko entisen elämän, tai vanhempien, synneistä. Hei hetkinen, tuohan kuulostaan näin agnostikon korviin ristiriidalta. Eihän meillä kristinuskossa pitäisi minun tietämykseni mukaan olla uudelleensyntymisen ajatusta. Onko tässä kysymys vain siitä, etteivät pyhät kirjatkaan osaa selittää  miksi maailmassa on vammaisia?

Uudessa testamentissa asenteet ovat muuttuneet, sillä siinä ajatellaan, ettei vammaisuus olekaan lähtöisin pahoista teoista. Esimerkiksi parantaessaan rampoja Jeesus kysyy mitä he haluaisivat heille tehtävän. Tulkitsen sen niin, että ko. kirjoituksissa vammaa ei nähdä taakkana, josta pitäisi päästä eroon tai saada helpotusta. Ihminen voi sen sijaan haluta helpotusta ongelmaan, jonka kokee vammaansa akuutimmaksi. Silti arjessamme säälitään meitä, joiden elämässä saattaa olla hiukan enemmän mutkia, kuin useimmilla kaduntallaajilla. Ainakin silloin, kun palvelut eivät toimi kunnolla.

Menneinä aikoina, ja kenties yhä jossain herätysliikkeissä tai yksittäisten ihmisten ajatuksissa, eli käsitys siitä, että vammaiset olisivat lähempänä taivaspaikkaa, kuin vammattomat. Tämä selitetään sillä, että invojen on ajateltu olevan lapsen kaltaisia. Pyhien kirjoitusten mukaan taivas on auki lapsille ja lapsenkaltaisille. Etenkin kehitysvammaiset on voitu ajatella lapsenkaltaisiksi siksi, ettei kognitiivinen kehitys ole ns. valtavirran tasolla, vaan usein jäänyt ainakin joltain aspektilta hiukan jälkeen. Mutta hetkinen, eikö tämäkin mene ristiin aiempien käsitysten kanssa? Miten voi olla samaan aikaan syntien tuotos, että lähempänä taivaspaikkaa? Kenties kaltaiseni maallikon tulisi lukea enemmän uskonnollisia tekstejä, jotta tällaiset ristiriidat menisivät paremmin päähän. Tai sitten tämäkin on niitä asioita, joihin suhtautuminen vain jostain syystä vaihtelee radikaalisti kuppikuntien välillä. 

 Nykyään lähdetään teoriassa siitä ajatuksesta, että kaikki ovat samanarvoisia ja heillä tulisi olla samanlaiset mahdollisuudet. Henkilöt pitäisi nähdä nimenomaan persoonansa, ei rajoitteidensa, kautta. Siitä huolimatta vammaiset kohtaavat negatiivista asenteellisuutta kirkonkin piireissä. Esimerkiksi ihmisen toiminnan tai työkykyjen kyseenalaistaminen vamman perusteella. Vammainen tuntee itse parhaiten omat rajansa ja tietää mihin työtehtäviin voi kyvykkyytensä perusteella hakea. Monet “kynnyskysymkset” ovat sitä paitsi ratkaistavissa ihan asennemuutoksilla ja logistisilla ratkaisulla: Pitääkö esimerkiksi sielunhoidollisten tehtävien tapahtua esteellisessä paikassa vai voisiko ne järjestää jossain muualla?

Entäpä puolesta rukoilu? Varmasti jokainen vähänkään maailmalla liikkuva henkilö, on törmännyt kysymykseen: “Voinko rukoilla sun puolesta?” Tiedän, että tällä ajatuksella tarkoitetaan vain hyvää. Se voi kuitenkin tuntua pahalta, ainakin jos rukoillaan vammasta parantumisen puolesta. On täysin eri asia rukoilla vaikka menestystä tai onnea toisen polulle, kuin rukoilla tämän rajoitteiden parantumisen puolesta. Jälkimmäinen saa tuntemaan, että itsessä on jotain vialla, eikä lähtökohtaisesti ole riittävä. Vaikka rajoitteet tuovatkin mukanaan haasteita, on se meille kaikille luultavasti myös olennainen osa identiteettiämme, niin hyvässä kuin pahassa. Emme siis välttämättä tahdo siitä eroon.

Uskonto antaa monelle voimaa ja tarkoitusta elämään. Vaikka yhteiskuntamme onkin jossain määrin erkaantunut uskonnollisista aatteista ja toimintatavoista arkisella tasolla, on se silti monelle suunnannäyttäjä ja moraalisten arvojen lähde. Kirkon pitäisi korostaa aiempaa voimakkaammin, että jokainen on hyvä sellaisena kun on, ja näyttää omalla toiminnallaan esimerkkiä mm. esteettömyydestä. Paljon on toki tehty, mutta paljon on myös tekemättä, kuten monessa muussakin järjestelmässä.

Kiitos Antti Björklundille antoisasta keskustelusta, jonka pohjalta tämä postaus syntyi.