Olen tehnyt vaikuttamistyötä periaatteessa myöhäisteinistä lähtien, mutta vahvemmin viimeiset kaksi – kolme vuotta. Olen kehittynyt mielestäni ilmaisutavoissani sekä toisaalta myös ihmisenä. Koen kuitenkin, että matka aidosti varteenotettavaksi vaikuttajaksi, jollaisia itse pidän esikuvinani, on vielä pitkä matka. Toisaalta, vaikuttamishommat, kuten elämä ylipäätään, ovat mielestäni loputon matka. Aina voi oppia ja kehittyä lisää. Ihminen ei ole koskaan valmis. Miten vaikuttamistyö on minua kasvattanut?
Vaikuttamistyön ansiosta silmäni ovat avautuneet maailman epäkohdille. Teininä en kiinnittänyt huomiota muuhun kuin asioihin, joihin itse törmäsin. Olin itsekäs, ainakin tietyllä tapaa. Alkaessani ajamaan omaa etuani, ovat silmäni avautuneet sille, kuinka paljon maailmassa on vääryyttä. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen nälkäni on kasvanut. Tahdon ajaa myös muiden vähemmistöjen asioita, kuin niitä, joihin itse kuulun.
Pidin itseäni aiemmin avarakatseisena. Ymmärsin olleeni kaikkea muuta. Vaikka en sitä ehkä ääneen kenellekään myöntänyt, oli minulla ennakkoluuloja ja asenteita sellaisia ihmisryhmiä kohtaan, joita en juuri tuntenut. Luonnollistahan se on, että erilaisuuteen suhtaudutaan karsastaen, osittain se on jäänne ihmisen primitiivisestä selviytymisvaistosta. Silti tuntuu pahalta motkottaa vammaisten ennakkoluuloista vammattomia kohtaan. Olen itse kuitenkin ollut joskus ihan samanlainen, vaikken ehkä niin näkyvästi kuin vammaisia kohtaan voidaan olla. Nykyään pyrin hahmottamaan omia ennakkoluulojani aiempaa paremmin ja niihin jumittumisen sijasta ennemminkin lähestymään vähemmistön edustajaa ja keskustelemaan hänen kanssaan aiheesta. Olen saanut ”työni” ansiosta paljon ymmärrystä maailmasta ja ihania ihmisiä elämääni.
Tunnetyöskentelyni on parantunut. Olen edelleenkin jokseenkin sulkeutunut ja minun on hankala avautua uusille tuttavuuksille. Hylätyksi tulemisen pelko elää vahvana sydämessäni. Tiedän, että saatan vaikuttaa blogini perusteella avoimelta ihmiseltä. Sitä en kuitenkaan ole. Teksteissäni valitsen tarkoin, mitä jätän pois ja mitä toisaalta paljastan muille. Vuorovaikutuksessa asia on ihan eri. Jokainen minut tunteva tietää toisen edessä itkemisen olevan suurin luottamuksen osoitus, jonka minulta voi saada. Tästä hankaluudesta huolimatta sanoisin, että tunnetyöskentelyni on parantunut. Pystyn sanoittamaan omia tunteitani, tarpeitani ja ajatuksiani enemmän. Uskaltaisin väittää, että tähän vaikuttaa pitkälti se, kuinka olen joutunut bloggaamisen myötä miettimään esimerkiksi, kuinka sanoitan omat mietteeni ja mielenterveyteen liittyvät kokemukseni ja tunteeni paremmin. Voisinko siis väittää niinkin rohkeita, kuin että valittaminen auttaa?
Olen oppinut rohkeammaksi. Aiemmin olin jatkuvasti kuoressani ja pelkäsin muiden ihmisten mielipiteitä. En uskaltanut lausua niitä ääneen, ainakaan kovin julkisella areenalla. Nyt pelosta ei ole tietoakaan. Tarvittaessa uskaltaudun arvostelemaan jopa arvostelemaan järjestöjä, jos tarve on. Juoksen haastattelusta ja projektista toiseen ja sanon kyllä suurin piirtein kaikelle, jossa olen esillä. Vaikka vihaan esilläoloa. Ymmärrän kuitenkin sen tärkeyden ja tarjoamat mahdollisuudet, enkä jää pelkäämään varjoihin.
Verkostoitumiseni on rohkeampaa. Aiemmin en olisi voinut kuvitellakaan meneväni puhumaan ihmiselle, jota katson jossain määrin ylöspäin. Nyt teen sen empimättä hetkeäkään. Teen sen edelleen rohkeammin Vaikuttaja-Pinjana, kuin arkiminäni. Vaikuttajana minulla on rooli. Silloin voin käyttää hyväkseni larpeissa oppimaani eläytymisen kikkaa. Kuitenkin myös siviiliminäni uskaltaa nyt herkemmin jakaa mietteitään ja ajatuksiaan.
Roolien ottaminen on minulle helpompaa. En esitä mitään somessa. Olen ihan minä. Kuitenkin annan itsestäni verkossa tietynlaisen kuvan. Jätän paljon pois. Kirjoittajana saan ajoittain kritiikkiä tuottamastani sisällöstä; osin aiheesta, osin myös turhaan. Ymmärrän kuitenkin, että saamani kritiikki kohdistuu tekstin kirjoittaneeseen vaikuttajaan, ei minuun persoonana. Miten voisikaan, sillä palautteenantaja ei välttämättä tunne minua henkilökohtaisesti. Jos tuntee, hän tietää rajani ja ymmärtää suoran palautteen olevan se, mitä arvostan eniten. Some- tahi kirjoittajapersoonani on kehittänyt ympärilleen kovemman kuoren, kuin mitä siviiliminä omaa.
Toivon, että olen teksteilläni saanut edes yhden ihmisen maailmankuvaa avarrettua. Toivon saaneeni jonkun tajuamaan menneisyytensä virheet ja toimimaan nykyisyydessä eri tavoin. Vaikuttamistyö on kuitenkin antanut minulle valtavasti.
