Tässä Vammaisuuden näyttämön osassa on historian havinaa, sillä palaamme hetkeksi 30-luvulle. Aikaan, jolloin Todd Browningin Kummajaiset -elokuva tehtiin. Mikäli haluat lukea freakkisirkuksista ilmiönä, paina tästä.
Freaks pilasi aiemmin lupaavan ohjaajan Hollywood-uran, sillä häntä ei haluttu enää projekteihin kyseisen työnäytteen jälkeen. Elokuva joutui lisäksi raakuuteensa vuoksi vuosikymmeniksi esityskieltoon, vaikka onkin nyttemmin saavuttanut jonkinasteisen kulttielokuvan maineen.
Kieltoon päätyminen hämmensi minua suuresti, sillä juuri elokuvan katsoneena en näe siinä mitään raakaa. Elokuvahan kertoo siitä, millaista oli elää 30-luvun friikkisirkuksessa. Tod Browningilla oli asiasta sisäpiiritietoa, sillä hän karkasi 16-vuotiaana sirkuksen matkaan ja eli valitsemallaan polulla vuosikaudet. Olihan se tietysti pöyristyttävää, kuinka avoimesti ihmiset pilkkasivat vammaisia ja naureskelivat heidän erilaisuudelleen, mutta raakuus oli elokuvassa huomattavasti vähäisempää kuin useassa Hollywoodin tavanomaisessa toimintaelokuvassa. Tokihan ajat olivat erilaiset. Liikkuva kuva oli tullut ihmisten elämään vasta muutama vuosikymmen takaperin. Erikoistehosteista ei ollut tietoakaan. Mutta miksi friikkien tuijottelu livenä oli täysin normaalia viihdettä, mutta kulissien taakse näkeminen aiheutti pahoinvointia? Niin kai se menee, että totuus sattuu.
Aitoutta toi se, että valtaosa elokuvan hahmoista ns. näytteli itseään, eli he todellisuudessa elivät kyseessä olevan rajoitteensa kanssa. Elokuva oli hyvä. Se näytti kuinka hyväksyttävää erilaisuuden kanssa elävien ihmisten pilkkaaminen ja vihamielinen kohtelu oli. Kuinka heikommassa asemassa olevia oli ihmisten mielestä ok sortaa. Tämähän ei missään nimessä ole hyväksyttävää. Huomaan kuitenkin samankaltaista ajattelua yhteiskunnassamme edelleen, joskin huomattavasti pienemmässä ja näkymättömämmässä mittakaavassa. Joku nostaisi haloon, jos nykypäivänä porukka nauraisi sydämensä kyllyydestä vammaiselle. Siitä huolimatta, että joku sanoisi nykyään vastaan, voi näitä reaktioita tulla yhä.
Freaks kuvaa mielestäni hyvin rajoitteiden tai poikkeavuuksien kanssa elävien yhteisöllisyyttä. Vaikka erimielisyyksiä yksilöiden välillä oli, ei toista silti tiukan paikan tullen jätetty yksin. Lyhytkasvuisen Hanssin häät hänen kauniiseen, huijarimorsiammeensa paljastivat tietyn joukon sisäpiirijutut. Meillä invoilla kun oikeasti sellaisia sisäpiirijuttuja, joita vammattomat eivät ymmärrä.
Vaikka elokuva näytti vammaisten karuja oloja sirkuksessa ja raadollisen erilaisuuteen suhtautumisen, edusti se minusta vammaisia paremmin, kun monet nykypäivän sarjat ja elokuvat. Se kuvasi friikit ihmisinä. Ihmisinä, joilla on romanttisia suhteita, tavoitteita ja haaveita. Ihmisinä, jotka joutuvat pettymään ja jotka kohtaavat kaltoinkohtelua. Vaikka elokuvassa kuvattiinkin ”friikkejä”, ei elokuva pyörinyt mielestäni liikaa heidän erilaisuutensa ympärillä. Se näytti heidät kokonaisuuksina, eikä rajoitteella mässäilty liikaa.
Juonenkäänteiltään filmi ei ollut kummoinen. Tapahtumat olivat jossain määrin ennalta arvattavissa sen perusteella, miten hahmoja kuvattiin. Mikään elokuvassa ei pitänyt katsojaa tuolinsa reunalla. Toisaalta, ehkä elokuvan tarkoitus ei ollutkaan säväyttää katsojaa uskomattomalla juonellaan. Sellaista ei voisi ehkä edes ko. maailmanaikaan tehdystä pätkästä odottaa.
Suosittelen elokuvaa lämpimästi jokaiselle, joka pitää vanhemmista elokuvista ja tahtoo oppia enemmän siitä, kuinka kulttielokuva esitteli vammaisuutta. Juonellisesti suurta mestariteosta ei kannata odottaa. Valitettavasti elokuvaa ei löydy tällä hetkellä mistään suoratoistopalvelusta. Aina sitä voi pyytää näytille esimerkiksi Yle Areenaan, jossa se on muutaman kerran ollutkin esillä.
Mikäli tahdot lukea Ylen artikkelin ko. elokuvasta, paina tästä.
