Vammaisuuden näyttämön 15. osassa paneudun miettimään The Act -sarjaa.
Kyseinen draamasarja löytyy HBO Nordicilta ja se perustuu tositapahtumiin. Heti aluksi tahdon sanoa, ettei se sovi herkille tai heikkohermoisille. Pidän draamasarjoista ja psykologisesti ahdistavasta sisällöstä, mutta silti sarjassa oli kohtauksia, jotka ahdistivat jopa minua aivan valtavasti. Roolisuoritukset olivat upeita ja saivat katsojan elämään tilanteissa mukana. Sarja oli kylmäävä pitkälti juuri sen takia, että se perustuu tositapahtumiin, vaikka jokaisen jakson alussa muistutetaankin, että joitain tapahtumia ja hahmoja on dramatisoitu.
Sarja kertoo nuoresta Gypsy Rose Blanchardista, joka on monivammainen ja omaa muun muassa epilepsian, leukemian, astman ja aivovamman. Tai niin kaikki, katsojista Gypsyn lähipiiriin ja Gypsyyn itseensä, luulevat. Todellisuudessa Gypsy on täysin terve, eikä omaa vamman vammaa. Hän ei olekaan teini-ikäinen vaan 24-vuotias. Koko tytön elämä on siis ollut valheiden verkon värittämää. Verkon, jonka Münchausenin oireyhtymää välillisesti sairastava äiti on kutonut.
Gypsyä on kaltoinkohdeltu ja rajoitettu koko hänen elämänsä ajan. Vähitellen valheiden verkko alkaa sortua ja Gypsy löytää itsenäisyyttään. Äiti ei tästä pidä ja rajoitustoimet lisääntyvät. Gypsy löytää mieleltään epävakaan miehen, johon rakastuu. Yhdessä he suunnittelevat ja toteuttavat Gypsyn äidin, Dee Deen, murhan.
Olisin toivonut sarjan näyttävän hiukan Gypsyn elämää vankilassa. Miten hänen ajattelunsa teosta muuttuisi ajan kuluessa? Miten Gypsy ylipäätään sopeutuu vankilaan?
Minut saa voimaan pahoin se, että jotain tällaista on oikeasti voinut tapahtua. Miten järjestelmämme voi olla niin hauras, että näin suuri asia jää huomaamatta? Miksei kukaan puuttunut Gypsyn kohteluun tai tarjonnut apua hänen sairaalle äidilleen? On tietenkin otettava huomioon, ettemme ulkopuolisina tiedä kaikkea, mitä on tapahtunut. Siitä huolimatta, vaikka vain osa sarjassa esitetyistä asioista olisi totta, miksei kukaan puuttunut niihin?
Eniten minua häiritsee se kauhistelu, jota osalta ihmisistä kuulee. Joidenkin mielestä kauheinta Gypsyn rajoittamisessa oli se, ettei hän ollut oikeasti vammainen. Anteeksi mutta mitä? Millä tavoin tilanne olisi vähemmän kauhea, jos Gypsy olisi tarvinnut oikeasti hänelle hommattuja apuvälineitä? Ajattelu osoittaa häiritsevän piirteen, joka yhteiskunnassamme kytee. Nimittäin sen, että vammaisen elämä olisi automaattisesti jotenkin huonompaa, tai että meitä olisi ok rajoittaa. Ei, ei ja vielä kerran ei. Jokaisella on oikeus hyvään, omannäköiseen elämäänsä. Jokin rajoite ei automaattisesti tarkoita huonompaa elämänlaatua.
Sarja todellakin pysäytti. Itkin ja se tuli uniini. Se herätti voimakkaita ajatuksia ja tunteita. Se osoitti, kuinka hauras yhteiskuntamme on. Se muistutti, kuinka hauras ihmismieli on. Suosittelen sarjaa katsottavaksi, jos tahtoo jotain silmiä avaavaa.
