Postaus on julkaistu alun perin vuonna 2019, mutta 2. kauden ilmestyttyä sitä on päivitetty rajusti. Uudet sisällöt löydät kursiivilla.
Netflixistä löytyvä Special on virkistävä tuulahdus television tarjoamaan vammaisuuden kuvastoon. Erikoisen sarjasta tekee se, että sen on käsikirjoittanut ja tuottanut pääroolissa näyttelevä CP- vammainen Ryan O’Connell. Ehkä juuri tämän piirteen takia sarja on piristävä ilmestys. Sarja perustuu Ryanin omaelämänkerralliseen romaaniin Special and Other Lies We Tell Ourselves.
Sarja kertoo Ryan Heiss:stä, joka on elänyt koko elämänsä ylisuojelevan äitinsä rakentamassa pienessä kuplassa. Heiss asuu vielä äitinsä kanssa ja on tottunut siihen, että äiti tekee paljon asioita hänen puolestaan. Äiti taas on tottunut olemaan tarvittu. Halu itsenäistymisestä kuitenkin itää nuorukaisessa.
Ryan saa harjoittelupaikan arvostetusta verkkojulkaisusta. Hän tutustuu siellä sanavalmiiseen ja räväkkään Kimiin, joka tasapainottaa sopivasti Ryanin ujoa luonnetta. Työpaikallaan Ryan ei kerro CP-vammastaan vaan menee mukaan valheeseen, kun ihmiset olettavat hänen fyysisten toimintarajoitteiden ja ontuvan kävelyn johtuvan auto-onnettomuudesta. Totuus on, että Ryan kyllä joutui auto-onnettomuuteen, mutta sai siitä vain mustelmia. Hän ei kerro CP-vammastaan, sillä häpeää sitä ja ajattelee etteivät ihmiset hyväksyisi häntä ja alkaisivat kohtelemaan häntä eri tavalla. Ryan on elänyt aika suljettua elämää siinä mielessä, että hänellä ei ole kokemusta romanttisista ihmissuhteista eikä oikeastaan muutenkaan elämästä. Kaikki muuttuu työharjoittelun aikana. Special onkin tarina siitä, kuinka CP-vammainen nuori homomies oppii hiljalleen hyväksymään itsensä ja rajoitteensa, ehkä jopa rakastamaan itseään ja elämäänsä.
Vammaisuuden kuvauksessaan Special on todentuntuinen. Haasteita on kuvattu hyvin ja ainakin CP-vammaiset voivat samaistua niihin, jos eivät täysin, niin jollain tasolla. Niitä ei ole liioiteltu eikä vähätelty. Ryanin itseinho tai häpeä ovat usein todellisuutta vammaisidentiteetin muovautuessa. Useimmiten vammainen käy läpi vaiheen, jolloin hän pyrkii piilottelemaan vammaisuuttaan (jos mahdollista) ja välttelee avun pyytämistä viimeiseen asti vähätellen näin omaa avuntarvettaan. Uskallan väittää, että jokainen meistä tahtoisi toisinaan unohtaa omat haasteensa ja vaivansa ja vain sulautua joukkoon. Vamma näkyy usein tavalla tai toisella ulospäin, joten piilottaminen on loppupeleissä hankalaa ja raskasta. Sen Ryankin oppii huomaamaan. Hän ymmärtää sarjan edetessä, ettei vamma sulje mitään pois. Joissain asioissa täytyy vain soveltaa hiukan. Hän oppii kuitenkin vielä jotain tärkeämpää: Jokaisella on oikeus ja mahdollisuus tulla kohdatuksi, rakastetuksi ja kosketuksi itsenään.
Ryan kokeilee ensimmäisellä kaudella siipiään deittailumaailmassa, mutta päätyy kuitenkin harrastamaan ensimmäistä kertaa elämässään seksiä miesseuralaisen kanssa. Kuten sisältöäni seuraavat tietävät, olen eettisen seksityön puolestapuhuja. Seksityöntekijä oli kirjoitettu huomaavaiseksi ja tilanteenlukutaitoiseksi, aivan kuten tosielämän ammattilaisenkin kuuluu olla. Pidin tästä kohtaamisesta paljon, mutta jokin minua siinä kuitenkin risoi. Siitäkin huolimatta, että tiedän monen vammaisen käyttävän palveluita. Olenko vain nähnyt liikaa sisältöjä, joissa ensimmäinen kerta tapahtuu nimenomaan seksityöntekijän kanssa ja alanko alitajuntaisesti pohtimaan, miten kummassa vammaton ihminen mahtaa tilannetta tulkata? Saattaisiko joku vammaton katsoja kenties ajatella, ettei rajoitteiden kanssa elävällä olisi muita mahdollisuuksia kuin palveluiden ostaminen? En oikeasti osaa sanoa, mikä mieleni suurin haaste oli tätä katsoessa, se hämmästytti itseänikin.
On jokaisen oikeus elää juuri sellaista elämää, kuin tahtoo. Sarja näyttää monelle vammaiselle nuorelle tutun ilmiön, nimittäin sen, että vanhempien voi (ainakin aluksi) olla kohtuuttoman hankala antaa lapsensa itsenäistyä. Jokaiselle vanhemmalle lapsen lähteminen kotoa on haaste, vammaisuuden ollessa läsnä se kuitenkin korostuu. Miten vammainen lapsi selviää askareista, jotka vanhempi on tottunut tekemään hänen puolestaan? Miten hän saa taisteltua oikeuksistaan? Vammaisena elämisessä kun on tiettyjä lisämausteita, jotka vammattomilta puuttuvat.
2021 keväällä sarjasta tuli toinen kausi. Huomatessani tämän olin innoissani, sillä kuten alun perin postauksen vuonna 2019 lukeneet tietävät, olin sarjasta innoissani. Käsikirjoituksellisesta näkökulmasta kuitenkin petyin uuteen kauteen, eikä se tarjonnut mitään uutta, sillä käänteet olivat mielestäni liian ennalta-arvattavia. Teemoiltaan sarja ei kuitenkaan pettänyt. Toisella kaudella Ryan ja hänen äitinsä havahtuivat epäterveeseen, läheisriippuvaiseen suhteeseensa ja pyrkivät aktiivisesti purkamaan tätä dynamiikkaa. Äiti alkaa haaveilla omasta elämästä, joka ei olisi niin kiinni erityislapsen holhoamisessa. Tämä on kehityssuunta, johon kannustan jokaista erityisperhettä mahdollisuuksien mukaan. Ymmärrän, ettei tämä oe kaikissa perheissä mahdollista, mutta niissä joissa on. Siinä, missä lapsella on oikeus omannäköiseen elämäänsä, myös vanhemmalla on oikeus löytää itsensä jälleen. Sarjassa käsitellään myös kuolemaa ja sen tuomia muutoksia lähisuhdedynamiikkoihin ja minäkuvaan.
Positiivisena seikkana on mainittava myös se, kuinka Ryan löytää toisella kaudella vertaistuen piiriin. Olen aiemminkin puhunut blogissani vertaistuen merkityksestä ja sarja kuvaa sitä osuvasti. Löytäessään omansa, Ryan saa itsevarmuutta ja kasvaa ihmisenä. Samalla kausi tulee käsitelleeksi ikäviä oletuksia, jotka ovat meille apuvälineiden kanssa eläville arkipäivää. Ei, kaikki invat eivät tunne toisiaan tai tunne välitöntä hengenheimolaisuutta toiseen apuvälineitä käyttävään, vaikka vammattomat tuntuvatkin niin olettavan. Myöskään vahvaksi tai inspiraatioksi kutsuminen ei ole hyvä juttu. Me emme ole olemassa, jotta meidät voisi nostaa jalustalle. Me elämme arkeamme niillä korteilla, jotka meille on annettu. Se ei tee meistä automaattisesti vahvaa tai elämästämme huonompaa. Ryan tuo nämä pointit esiin riidellessään poikaystävänsä kanssa.
Specialin uusi kausi tuo esiin myös eron vammaisten ja vammattomien maailman välillä. Vammaisena olossa on aina sellaisia seikkoja, jotka menevät vammattomalta yli hilseen. Ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu, ellei ole jotain, mihin samaistua. Silti kokemus omasta rajoitteesta on yksilöllinen.
Yksi seikka, johon tahdon vielä kiinnittää huomiota on eräät Ryanin treffit. Yhdessä jaksossa hän menee treffeille miehen kanssa, joka painii Ryanin mielestä ihan eri liigassa. Treffit sujuvat hyvin ja he päätyvät intiimeihin tunnelmiin. Juuri, kun hommat ovat menossa oikeasti kiihkeiksi, käy ilmi, että henkilöllä on vammafetissi. Ilmiö on todellinen. Jokaisella on oikeus mieltymyksiinsä, eikä siinä ole mitään väärää. Tärkeää on se, miten asian ilmaisee. Väärin ilmaistuna henkilö esineellistetään ja siitä tulee arvoton olo. Vaikka esimerkiksi vamma kiihottaisi, on vammainen ihminen, jolla on tunteet. Häntä, kuten aina kohtaamisen kaikkia osapuolia, tulee kunnioittaa. Ryanista näkee, kuinka ahdistunut hän on koko hommasta. Hän haluaisi selvästi pois. Hommat kuitenkin jatkuvat ja jälkikäteen Ryan menee peseytymään kyynelehtien. Monet vammaiset eivät ehkä osaa asettaa rajojaan. Kenties he pelkäävät, joko sitä, mitä kieltäytymisestä voisi pahimmillaan seurata, kuten väkivaltaa, tai ehkä he pelkäävät jäävänsä yksin. Pahimmillaan vammafetissin kohtaaminen voi jättää ihmiseen pysyvän jäljen ja vaikuttaa hänen intiimeihin kohtaamisiinsa myös tulevaisuudessa. Olisin toivonut, että Ryan olisi päässyt puhumaan selvästi ahdistusta aiheuttamasta tilanteesta jonkun kanssa.
Kauden lopussa auto on törmätä Ryaniin. Se on ikään kuin ympyrän sulkeutumisen merkki, sillä Ryanin silmien edessä vilahtavat kaikenlaiset hetket, jotka ovat tapahtuneet sitten viime törmäyksen. Tämä näyttää hienosti polun, jonka Ryan on käynyt läpi. Hän on kasvanut ja itsenäistynyt valtavasti. Käsikirjoituksellisesta näkökulmasta tuo taktiikka näyttää mennyttä aikaa lähinnä ärsytti, onhan sitä käytetty ihan liikaa.
Special on mielestäni sarja, joka jokaisen pitäisi katsoa, sillä siitä löytyy paljon tuttua ja paljon sellaista, jonka kanssa vammaiset nuoret ovat kipuilleet. Nykyisille invateineille se voisi antaa uskoa tulevaan. Vammattomille sarja tarjoaisi aidon ja positiivisen kuvan erilaisuudesta. Alun haasteista Ryan nimittäin tuntuu oppivan, ettei itseään tai elämää tule ottaa liian raskaasti.
