SV: Seksuaalinen väkivalta, vapaudenriisto ja kaikki muut väkivaltaan ja rajojen rikkomiseen liittyvät sisältövaroitukset.
Seksuaalisuus fiktiossa on juttusarja, jossa käsittelen esimerkiksi elokuvien ja sarjojen antamaa kuvaa seksuaalisuudesta. Miten se ottaa huomioon seksuaalisuuden moninaisuuden? Käsittelevätkö ne esittelemiään ilmiöitä negatiiviseen, positiiviseen vai neutraaliin sävyyn?
Tällä kertaa käsittelyssäni on 365 Days. Jos elokuvaa pitäisi kuvata yhdellä tai kahdella sanalla, olisivat ne luultavasti yksinkertaisuudessaan: ”Ei”, tai ”Ei helvetti.” Mikä tuo elokuva on? Miksi se on tehty ja kuka sitä katsoo? Nämä ovat ensimmäisiä kysymyksiä, joita mieleeni tulee. 365 Days on ongelmallinen paitsi BDSM-kulttuurin näkökulmasta, myös sen suhteen, että se, kuten myös sitä etäisesti muistuttava 50 Shades of Grey romantisoivat erittäin ongelmallista ja jopa vaarallista käytöstä. Jokainen, joka on lukenut arvioni 50 Shades of Grey –elokuvasta, tietää, etten pidä siitä lainkaan ja näen sen BDSM-representaation erittäin haitallisena. Nyt käsillä olevaan teokseen verrattuna 50 Shades on kuitenkin mestariteos.
Mistä teoksessa on kyse? Elokuva kertoo Laurasta, joka on viettämässä kolmekymppisiään Italiassa. Hänellä on enemmän tai vähemmän vätyksen oloinen poikaystävä, johon hän menettää hermonsa. Laura kuvataan elokuvan alussa itsevarmana ja päättäväisenä naisena, joka on hyvin uraorientoitunut, eikä hänelle ryppyillä mistään. Tämä alun kuvaus on olennaista muistaa katsellessa tätä teosta pidemmälle. Itsevarmuus tuntuu nimittäin hetkessä olevan tiessään. Elokuvan toinen päähenkilö on italialaisen mafiaperheen kasvatti Massimo, joka on iskenyt silmänsä Lauraan jo ennen kuin he edes tapaavat. Massimo näki mitä ilmeisemmin jonkin unen, joka kuvasi Lauraa, ja hän oli päättänyt, että hänen piti saada tuo mystinen nainen. Käsikirjoittajaminäni hämmästelee sitä, miten tuo voi omaan korvaani kuulostaa samaan aikaan niin epäuskottavalta ja toisaalta ylikäytetyltä juonikuviolta, ettei tottakaan.
Kun Lauran ja Massimon tiet vihdoinkin kohtaavat, joutuu Laura kidnapatuksi. Laura herää Massimon linnassa ja joku päättää päästää hänet tutkimaan linnaa. Tuolloin Laura löytää mm. itsestään maalatut muotokuvat, jotka ovat kuulemma olleet Massimon asunnolla iät ja ajat. Laura vaatii selitystä tapahtumille ja Massimo vastaa tahtovansa Lauran ja tottuneensa saamaan kaiken haluamansa. Massimo antaa kuitenkin Lauralle aikarajan. Ellei nainen ole rakastunut mieheen 365 päivän aikana, pääsee hän vapaaksi. Laura ymmärtää olevansa panttivankitilanteessa ja alkaa suostua Massimon ehdotuksiin treffeistä. He liikkuvat Massimon bisnesjutuissa, joita Laura onnistuu vahingossa pilaamaan. Jos Laura yrittää karata, napataan hänet kiinni.
Kerran Massimo ja Laura ovat veneellä, jossa he, vähemmän yllättävästi, päätyvät riitelemään. Riidan aikana nainen joutuu veden varaan ja mies pelastaa hänet. Ja kas, näin Laura alkaa joutua Massimon pauloihin. Ja kas, yhtäkkiä katsojalle väitetään kaikkien Massimon tekemien vääryyksien olevankin ok, koska henkilöt rakastavat toisiaan.
Tämän hälyttävän ”rakkaustarinan” ollessa käynnissä Massimo hoitelee mafiahommiaan, joista Lauraa tai katsojaa ei hirvittävästi pidetä kartalla. Toisaalta, miksi pidettäisiinkään, sillä katsojan tehtävä on kiinnittää kaikki huomionsa tuohon vuosisadan rakkaustarinaan. Eräässä vaiheessa Massimo päättää päästää Lauran kotiinsa Puolaan tapaamaan perhettään ja ystäviään. Tässä kohtaa toivoni heräsi: Ehkä näkisimme nyt sen saman päättäväisen Lauran, joka meille esiteltiin elokuvan alussa. Ehkä hän nyt juoksisi karkuun paossaan onnistuen.
Kun Laura näkee parhaan ystävänsä, ei hän aluksi suostu kertomaan uudesta ”poikaystävästään” tai heidän tarinastaan mitään. Ilmassa on selvästi häpeää. Kun Laura lopulta murtuu paineen alla, ja kertoo ystävälleen kaiken. Ystävä, kuten kuka tahansa järkevä ihminen, reagoi tilanteeseen kuten kuuluu: Hän pitää Lauraa hulluna ja kehottaa, suorastaan käskee Lauraa juoksemaan minkä jaloistaan pääsee. Kuunteleeko Laura? Ei, hän palaa Massimon luo ja pian he alkavat suunnitella häitä. Tässä kohtaa mieleni teki itkeä.
ELOKUVAN ONGELMAT
Elokuvan kaltaiset teokset ovat yksi syy siihen, miksi BDSM-kulttuuriin liittyy paljon stigmaa ja kulttuuriin vihkiytyneitä saatetaan katsoa kieroon. Nämä tuotokset ovat syy, miksi BDSM nähdään usein tietämättömien silmin väkivaltana. BDSM ei ole väkivaltaa. BDSM:ssa saatetaan leikkiä suurilla tunteilla ja tuntemuksilla. Sessioissa, eli tilanteissa, joissa on läsnä runsaasti BDSM-elementtejä, saattaa olla esimerkiksi kipua, rajoittamista, alistamista ja nöyryyttämistä. Näitä elementit voivat olla kovin intensiivisiä ja herättää voimakkaita tunteita ja reaktiota. Olennaista tilanteissa on se, että elementeistä, joita sessio voi pitää sisällään, on puhuttu etukäteen ja osapuolet ovat antaneet suostumuksensa. Osapuolet myös ymmärtävät, että mikäli esimerkiksi yleensä kuristaminen olisi sessioissa ok, se ei suinkaan ole automaattisesti ok jokaisessa sessiossa. Rajat voivat muuttua ja se on ok. BDSM-session osapuolet tietävät pääsevänsä tilanteesta koska tahansa esimerkiksi turvasanaa käyttäen. 365 Days -elokuvassa ja sen kaltaisissa teoksissa suostumuksesta ei keskustella. Toiselle ei anneta aitoa mahdollisuutta poistua tilanteesta.
Ensinnäkin, Laura kidnapataan. ja laitetaan mafiapomon linnaan. Hänen vapautensa riistetään. Kyllä, BDSM-kulttuurissa jotkut voivat haluta tulla kahlituksi, tai heidän vapauttaan ja mahdollisuutta liikkua muuten kontrolloitavan. Jokaisella on kinkkinsä ja se on ok. He, jotka haluavat näin toimittavan, ovat ilmaisseet suostumuksensa selvästi. Kidnappauksessa suostumusta ei voi antaa. Kidnappaus on sitä paitsi rikos, elokuvassa tilanteeseen ei puututa, vaan se oikeutetaan, sillä motiivina on rakkaus. Anteeksi mitä?
Massimo sanoo, ettei hän koske Lauraan ilman tämän suostumusta. Silti hän koskettelee naista jatkuvasti, esimerkiksi hänen kasvojaan ja kehoaan. Mies myös tarttuu naista kurkusta vetääkseen tämän suudelmaan, johon nainen ei ole antanut suostumustaan. Kyllä, BDSM:ssa voidaan tarttua esimerkiksi kurkusta, jopa kuristaa, tai ohjata toimintaa tavalla x, mutta vain jos toinen on suostunut siihen.
Massimo hahmona on problemaattinen. En itse nähnyt hänessä yhtäkään hyvää piirrettä, eikä hänen toimintansa, lukuunottamatta sitä kuinka hän pelasti Lauran hukkumiselta, ole inhimillistä saati ihailtavaa. Elokuvan tekijät yrittävät kuitenkin näyttää hänet hyvänä tyyppinä, rakastuuhan Laura häneen lopulta. Miten? Millä? Kuinka epävarma nainen lopulta on? Tällaisia hahmoja kirjoittaessa on tärkeää muistaa, kuinka ihminen oppii tiedostamatta käytösmalleja myös näkemästään. En sano, että ihmiset alkaisivat elokuvan nähtyään kidnappaajiksi, mutta he saattavat ajatella, että tietyntyyppinen, toksinen machomies-käytös ja painostaminen olisi ok, koska ”Kyllähän naiset nyt aina syttyvät miehestä, joka ottaa mitä haluaa, vaikka se tarkoittaisi sitä, etten kunnioita hänen koskemattomuuttaan.” Sanani eivät riitä kuvaamaan, miten minua suututtaa, pelottaa ja ahdistaa se, kuinka selvästi mielen haasteista kärsivistä ihmisistä ja aivan täysin sosiaaliset käytöstavat unohtavista henkilöistä tehdään haluttavia ja jotenkin romanttisia. Massimon käytöksessä ei ole MITÄÄN romanttista. Massimon rinnalla Christian Grey on kuin Disney-prinssi.
Lauran hahmo on käsikirjoitettu vähintäänkin yhtä ongelmalliseksi. Alussa, löytäessään huoneen, jossa hänen muotokuvansa ovat, antaa nainen jokseenkin loogisen reaktion tilanteeseen: ”Et voi pitää minua täällä, en ole objekti.” Tämän jälkeen Laura tuntuu, parista karkaamisyrityksestä huolimatta kadottavan persoonansa. Hän toimintansa motiiviksi muodostuu Massimon miellyttäminen. Ymmärrän kyllä panttivankitilanteessa miellyttämisen halun. Vangittu ajattelee säilyvänsä hengissä ja mahdollisimman vahingoittumattomana, jos hän tekee kuten tahdotaan. Vangittu toimii pelossa. Laura ei kuitenkaan vaikuta pelkäävän, vaan päällimmäisenä tunteena vaikuttaisi olevan vitutus. Jos hän ”kapinoi” tai ”kiukuttelee”, tuntuu hän lähinnä haluavan nähdä, millaisen reaktion hän saa miehessä aikaan. Tällä kiukutteluksi miellettävällä käytöksellä, saatetaan yrittää näyttää Massimon käytös jotenkin hyväksyttävämpänä, mitä se ei mitenkään ole. Laura alkaa kehittää tunteita Massimoa kohtaan, mikä on ihan ok siinä mielessä, että Tukholma-syndrooma on juttu. Kaappaajan tekoja aletaan syndroomassa puolustella ja tuohon saatetaan jopa rakastua. Koen kuitenkin ongelmalliseksi sen, miten katsoja yritetään saada uskomaan minkään tilanteessa olevan normaalia, saati romanttista.
Elokuvassa on paljon painostamista. Massimo yrittää toistuvasti saada Lauraa harrastamaan seksiä (sen eri muodoissa) kanssaan. Laura kuitenkin kieltäytyy. Eräässä kohtauksessa tilanne eskaloituu siten, että Massimo sitoo vastentahtoisen Lauran vuoteeseen ja etenee tilanteessa Lauran vastusteluista huolimatta jonkin verran, kuitenkin niin, ettei intiimialueisiin kosketa. Ennen vuoteeseen sitomista Laura on useaan otteeseen pyytänyt Massimoa avaamaan oven, jotta hän pääsisi pois. Näin ei tapahdu. Yhtäkkiä Massimo tulee kuitenkin järkiinsä. Tavallaan. Hän lopettaa Lauran koskettelun, mutta yhtäkkiä huoneeseen tulee toinen nainen. ”Näytetään hänelle, mistä hän jää paitsi.”, sanoo mies ja näin ollen Laura joutuu katsomaan seksuaalista kanssakäymistä vasten tahtoaan. Mikä pahinta, elokuvantekijät haluavat näyttää katsojalle Lauran lopulta kiihottuvan näkemästään. Eli tekijätiimi tahtoo jälleen oikeuttaa Massimon teot, sillä nainen sai siitä lopulta jotain kivaa. Ei saatana. Tässä asetelmassa on kaikki väärin. Nainen ei ole suostunut katsomaan seksiä. Silloin se on väärin. Vaikka keho reagoisi näkemäänsä jollain tavalla, se ei tarkoita, että henkilö nauttisi tai olisi aidosti suostuvainen.
Ilman suostumusta ei ole seksiä, vaan seksuaalista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Massimo tosiaan sanoo, ettei koske Lauraan ilman tämän lupaa. Siitä huolimatta mies toteaa useaan otteeseen, kuinka hän on tottunut saamaan kaiken haluamansa vaikka voimalla. Hän ei osaa olla hellä ja myöntää sen. ”Teen sinulla mitä haluan”, on lausahdus, joka kuullaan miehen suusta moneen otteeseen. Tuo lause voi olla BDSM-kulttuurissa ok, mikäli sen käyttö ja tuollainen asenne on ok. Jos moisesta sovitaan, täytyy myös olla keino purkaa tilanne, jos jokin alkaakin tuntua epämiellyttävältä. Suostumuksen kun voi purkaa missä vaiheessa vain. Suostumuksen antaminen ei tarkoita suostumuksen antamista kaikkeen. Laura sanoo elokuvan aikana useasti “Ei”, mutta tätä suostumuksettomuuden ilmaisua ei kuunnella. Toiminta antaa erittäin haitallisen kuvan BDSM-sessioiden valta-asetelmasta, jollaiseksi joku tämän Massimon ja Lauran tilanteen saattaa mieltää. Jälleen kerran haluan kuitenkin muistuttaa: Kyseessä ei elokuvassa ole BDSM-sessio tai valtaleikki. Kyseessä on vapaudenriisto. Ei hauskassa, kuvitellussa roolileikkimielessä, vaan kidnappauksena. BDSM:ssa Domin on aina kuunneltava subin kieltoa, kun se on selvästi joko ei, tai vastaavana kieltosanana toimivaksi sovittu ilmaus. Sama kuunteleminen pätee myös toiseen suuntaan. Aivan samoin kun valtavirran edustajienkin on seksuaalisessa kanssakäymisessä kuunneltava toisiaan, sillä ilman sitä ei ole suostumusta.
365 Days oli elokuvana kokemus, eikä millään tavoin hyvä sellainen. Kyseessä ei ollut porno, tai jos oli, oli se erittäin huonosti toteutettu. Elokuvassa oli kauhun elementit kohdallaan, mutta juoni aivan kuraa. En nähnyt elokuvassa mitään hyvää. BDSM-kulttuuria se ei ainakaan kuvaa. Se romantisoi väkivaltaa ja problemaattista käytöstä. Jokainen saa toki tykätä mistä vain, mutta kertokaa minulle ihmeessä, kuka on tuon elokuvan kohderyhmää? Ilmeisesti joku, sillä kyseessä on trilogia. En voi suositella tuota kenellekään edes tutkimusmielessä, sillä elokuvaa katsoessani tulin pahoinvointiseksi. Jos kuitenkin haluat jostain syystä tehdä itselläsi ihmiskokeen, olet varoitettu.
