Huom! Luitpa mitä tahansa tämän sarjan osaa, on hyvä muistaa seuraavat asiat: Tarkastelen maailmaa syntymävammaisen silmin. En siis omaa tunnetta siitä, miltä tuntuu kun keho on totellut täysin käskyjä, tai toimii kuten vammattoman. En siis osaa samaistua vammautuneen tunteisiin täysin. Lisäksi jokaisen kokemus vammaisuudesta on yksilöllinen.
Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia, vammaisuuteen liittyviä representaatioita erilaisissa mediatuotoksissa, pääasiassa elokuvia ja sarjoja, mutta toisinaan myös muunlaisia teoksia. Onko tuotoksen antama kuva vammaisuudesta realistinen? Mikä meni pahasti pieleen ja mitä olisin toivonut tuotokselta lisää?
Tällä kertaa arvostelussani on Netflixiin vuonna 2014 ilmestynyt Margarita With a Straw. Elokuvassa käsitellään seksuaalisuutta vammaisnäkökulmasta. Siinä tulevat esiin esimerkiksi vammaisuuteen liitetyt ennakkoluulot ja vanhempien vammaista lasta kohtaan osoittama holhousasenne, joka on ilmeisesti läsnä kulttuurista riippumatta. Vaikka tunnistinkin monia elementtejä tosielämästä, sekä vammaisaktivisti että seksuaalineuvoja minussa tunsivat tietyissä kohtauksissa vuoroin vihaa ja vuoroin menivät sykkyrälle. Miten elokuvaa saatettiin kehua minulle hyvänä? Ymmärrän, että etenkin tuohon aikaan saattoi tuntua vallankumoukselliselta, jos elokuvassa puhuttiin seksuaalisuudesta vammaisnäkökulmasta. Ihan sama, esiteltiinkö asia onnistuneesti vai epäonnistuneesti.
Ajatus Margarita With a Straiw:n takana on tärkeä. Elokuvassa on selvästi haluttu tuoda ihmisten tietoisuuteen se, ettei vamma tai sairaus vie seksuaalisuutta pois. Toimintakyvystä riippumatta seksuaalisuus kulkee matkassamme syntymästä kuolemaan kehittyen mukanamme. Päähenkilön vamman vaikutukset arkeen on tahdottu tuoda esiin ilman, että poikkeavasta toimintakyvystä on tehty kaiken fokusta. (Tässä on tavallaan onnistuttu.) Hänen on tahdottu näyttävän tavalliselta ihmiseltä mokailuineen päivineen. Ideana filmi on kaikkea, mitä vammaisuuden representaatio tarvitsee. Toteutus on kuitenkin kaikkea muuta kuin onnistunut. Olen hyvin varma, että mikäli päähenkilö tekisi samat asiat vammattomana, pidettäisiin häntä eittämättä kusipäänä.
Eniten minua kuitenkin risoo se, että monessa arvostelussa päähenkilöä kuvattiin täydelliseksi. Hän teki vaikka mitä kumppaneitaan kohtaan, eikä pelkästään heitä, vaan ylipäätään ihmisiä kohtaan. Asioita, joista vammaton ihminen olisi varmasti tuomittu. Johtuiko virheettömäksi sanominen siitä, että tyttö on vammainen? Kyllä mekin osaamme olla kusipäitä!
Elokuva kertoo intialaistaustaisesta opiskelijatytöstä, joka saa stipendin opiskellakseen yhdysvaltalaisessa yliopistossa. Perheen, ennen kaikkea isänsä, vastustuksesta ja jännityksestä huolimatta tyttö lähtee, aluksi äitinsä kanssa ja lopulta yksin, kohti suurta seikkailua ja omaa itsenäistä elämäänsä. Toisessa maassa hän tutustuu omaan seksuaalisuutensa ja löytää itsensä naisena, tai niin elokuva tahtoo väittää.
Laila on selvästi vaikeavammainen. Hän käyttää liikkumiseen pääsääntöisesti sähköpyörätuolia, mutta kävelee vaivalloisen oloisesti. Tyttö tarvitsee apua monessa päivittäisessä toimessa. Siitä huolimatta tyttöä on valittu näyttelemään vammaton henkilö. Hän vetää roolin hyvin ja suoritus menee varmasti vammattomalle täydestä. On kuitenkin pakko kysyä, eikö rooliin löytynyt vammaista henkilöä, vai eivätkö elokuvantekijät yrittäneet edes etsiä, sillä ajattelivat vammaisen kanssa työskentelyn olevan hankalaa? Jos elokuvassa olisi käytetty vammaista näyttelijää, olisi se hieno mahdollisuus näyttelijälle, jolla ei ole muutenkaan loputtomasti mahdollisuuksia roolien suhteen. Lisäksi se toisi rooliin aitoutta.
Ennen kuin mennään syvemmälle itse vammaisuuden analyysiin, on minun todettava, etten tiedä intialaisesta kulttuurista juurikaan, saati heidän vammaispalvelujärjestelmästään. Silti minua mietityttää se, kuinka Lailan äiti auttaa häntä kaikessa. Perhe on ilmeisen varakas, ottaen huomioon, että he pystyvät vain lähtemään New Yorkiin Lailan saatua stipendin. Vaikka maassa ei olisikaan henkilökohtaisen avun järjestelmää, tulisi perheellä kaiken järjen mukaan olla palvelijoita, jotka auttavat Lailaa hänen päivittäisissä toimissaan. Koska Lailalla on vaikea puhevamma, olettaisin hänen käyttävän kommunikaatioon kommunikaattoria. Siitä huolimatta hän törmää laitteeseen ensimmäisen kerran ollessaan New Yorkissa elektroniikkaliikkeessä. Tämä ei kuulosta korvaani uskottavalta.
Entä Laila hahmona? Laila on kirjoitettu epävarmaksi. Hänestä huokuu kelpaamattomuuden pelko. Hän on naiivi. Ennen lähtöään vieraaseen maahan hän osoittaa kuitenkin ensimmäiset merkit kusipäisyydestään. Hänellä on jonkinnäköinen friends with benefits – suhde ystäväänsä. Poika on selvästi ihastunut tähän, mutta Laila puolestaan käyttää tätä vain kokeillakseen intiimejä asioita, kuten suutelua. Hän myös ehdottaa, pitäisikö heidän kokeilla muitakin juttuja, viitaten ilmeisesti seksiin. Kun poika ilmaisee tyytymättömyytensä ns. kokeena oloon, on Laila närkästynyt. Aivan kuin häntä kohtaan olisi tehty jotain väärää. Toisen tunteilla leikkiminen ei ole koskaan ok. Friends with benefits – järjestelyt voivat toimia, mutta siinä kohtaa molempien tulisi olla samalla sivulla siitä, mitä se tarkoittaa. Jos toinen tahtookin yllättäen lähteä kuvioista, koska häneen esimerkiksi sattuu liikaa, tulisi sen olla itsestään selvästi ok. Vaikka Laila käyttää kotimaassaan ystäväänsä jollain tasolla emotionaalisesti hyväksi, tuntuu hän opiskelukaupungissaan ihastuvan jokaiseen, joka vähänkään hymyilee hänelle.
Vammaiset on vuosia kasvatettu ns. puutarhatontuiksi: vailla seksuaalisuutta, sukupuolta ja tietyllä tapaa ikää. Tällä on virheellisesti ajateltu suojelevan vammaista, vaikka todellisuus on toinen. Seksuaalikasvatuksen puute on riski. Se voi johtaa harkitsemattomiin päätöksiin ja turvattomiin tekoihin. Jos henkilölle ei ole puhuttu esimerkiksi turvaseksistä, rajojen ja tarpeiden ilmaisusta tai nautinnosta, voi hänen käsityksensä seksistä olla vinoutunut. Kun yhtälöön lisää sen, millaisia kehoja lähtökohtaisesti pidetään haluttavina, sekä sen, miten kulttuurit ympärillämme haluavat kertoa vammaisuudessa olevan jotain huonoa, ei ihme, jos vammainen on solmussa itsensä kanssa. Se voi johtaa siihen, että vammainen tarttuu kaikkeen saamaansa huomioon ja on imarreltu silloinkin, kun huomio tulisi huonoista lähtökohdista. Vammainen voi tehdä asioita, jotka eivät tunnu hänestä hyvältä, miellyttääkseen muita, peläten heidän muuten lähtevän. Kuva on sinänsä realistinen. Lailan reaktiot voivat olla jollekin arkipäivää. Miksi vammaiset kuitenkin aina esitetään näin? Missä ovat vahvat, itsenäiset, kehonsa ja seksuaalisuutensa kanssa sinut olevat vammaiset? Meitäkin on. Sellaisia kuvastoja nuoret, itsensä kanssa kipuilevat vammaiset kaipaavat. Jos vammaiset näytetään aina vain haavoittuvina ja helposti vietävissä olevina, on se haitallista kaikenlaisten katsojien mielikuville erilaisuudesta.
Laila on biseksuaali. Ilmeisesti suuntautuminen on hänelle yllätys, mutta selviää hänelle, kun hän näkee tytön, josta ei saa silmiään irti. Hänen ensimmäinen varsinainen seksikokemuksensa on naisen kanssa. Naisesta tulee hänen kumppaninsa. On hienoa, kuinka elokuvassa huomioidaan paitsi se, kuinka vammainen voi olla sateenkaareva, myös se, että hän voi muodostaa romanttisia suhteita vammattomiin. Tätä ei ihmetellä. Tämä on oikeastaan ainoa asia elokuvassa, josta oikeasti pidän. Sen sijaan en voi ymmärtää sitä, että Laila pettää ilman mitään selvää syytä. Pettämistilanne lähtee käyntiin siitä, kun hänen miespuolinen ystävänsä, johon hän on ihastunut, auttaa häntä WC-siirtymisessä. Mitä? Onko kohtauksen tarkoitus osoittaa, kuinka vammainenkin voi olla kusipää ja pettää rakkaansa luottamuksen? Kusipäisyys ei välity. Nyt ainakin minulle tuli vain kuva tytöstä, joka kaipaa jatkuvaa hyväksyntää ja huomiota toisilta: Kohtauksesta paistaa rikkinäisyys kusipäisyyttä enemmän. Kusipäisyys ei myöskään mitä ilmeisemmin ole välittynyt muille katsojille, kehuttiinhan Lailaa virheettömäksi halki internetsin.
Seksipositiivisena aktivistina kannatan vahvasti sitä, että seksuaalisuudesta puhuttaisiin avoimesti ja jokainen saisi tutustua omaan seksuaalisuuteensa turvallisesti ja vailla tuomitsemista. Seksuaalinen hyvinvointi on oleellinen osa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Jotta ihminen voisi seksuaalisesti hyvin, tulee hänen tarpeidensa täyttyä ihmissuhteissa. Tarpeiden täyttyminen vaatii keskustelua, sillä valitettavasti emme osaa lukea toistemme ajatuksia. Jos osaisimme, olisi elämä paljon helpompaa. Elokuvassa ei keskustella mitään. Suostumusta ei kysytä. Seksikumppani ei koskaan kysy toiselta: ”Mitä sä haluaisit?” ”Tuntuuko tämä susta hyvältä?” ”Saanko…” Ehkäisy tai siitä keskustelu loistavat poissaolollaan. Rajoja tai seksin jälkeisiä tunteita ei käydä läpi. Kommunikaatio on tärkeä osa turvallista ja nautinnollista seksuaalista kanssakäymistä. Keskusteluja olisi tärkeää kuvata, sillä se normalisoisi asioista puhumista.
Ehdottoman plussan elokuva saa siitä, ettei yksikään Lailan ihastuksista tai kiinnostuksen kohteista ollut työroolissa suhteessa häneen. Hän ihastui opiskelijatovereihinsa ynnä muihin. Aivan liian usein vammainen kuvataan ihastumassa taksikuskiin tms. Lisäksi, kaikki Lailan kumppanit, ensimmäistä tyyppiä lukuunottamatta olivat vammattomia.
Vaikka minulle kerrottiin elokuvan olevan hyvä, en voi itse sanoa samaa. Ymmärrän, miksi se saattaa näyttää sellaiselta ihmisen silmissä, joka ei ole esimerkiksi millään tavalla perehtynyt vammaisuuteen tai omaa siitä kokemusta. Minun on kuitenkin hankala nähdä, että yksikään vammainen pitäisi elokuvaa hyvänä representaationa itsestään, vaikka jotain samaistuttavaa hahmosta voikin löytyä. Enemmänkin elokuvaa voisi katsoa sellaisten ”Kuinka monta virhettä voit löytää?”- lasien läpi.
Muita juttusarjan osia pääset lukemaan tästä.
