Vammaisuuden näyttämö 26: Walk, Ride, Rodeo

Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa pohdin olemassa olevia vammaisuuden representaatioita. Pääasiassa käsittelyssäni ovat elokuvat ja sarjat, mutta toisinaan mukaan mahtuu jokunen kirja tai podcastikin. Miten käsittelemäni tuotos puhui vammaisuudesta? Kuvattiinko meidät vain säälittävinä myttyinä, joiden elämä on pelkkää taistelua, vai oliko representaatiossa sitä, mitä kaipaan? Näytettiinkö vammaiset kokonaisina ihmisinä heikkouksineen ja vahvuuksineen?        

Tällä kertaa analysoitavanani on Netflixistä löytyvä Walk, Ride Rodeo. (2019). Se kertoo ratsastuksessa kilpailevasta Amberley Synderistä, joka halvaantui auto-onnettomuudessa ollessaan matkalla hevoskisoihin 19-vuotiaana. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja oikea Amberley on näytellyt kaikki onnettomuutensa jälkeiset ratsastusstuntit, vaikka muuten elokuvassa olikin toinen näyttelijä hänen sijassaan. Vastaavasti ennen onnettomuutta nähdyt ratsastuspätkät on, heidän samanlaisen ratsastustyylinsä vuoksi, suorittanut todellisen Amberleyn pikkusisko. Juuri näin vammaisia täytyisi elokuvanteossa hyödyntää: Jos se on mahdollista, käytetään oikeita vammaisia, eikä laiteta vammattomia apuvälineisiin: Me huomaamme eron! Sanalla sanoen elokuva on koskettava. Voin suositella sitä täydestä sydämestäni, joskin rehellisyyden nimissä minun on varoitettava siitä mahdollisuudesta, että tuotos saattaa mennä ihon alle. Teos on kuvaus siitä, kun kaikki muuttuu hetkessä. Oman rajallisuuden hyväksyminen ja uuden identiteetin löytyminen ovat elokuvan keskeisiä teemoja. Hyväksyykö tyttö vammaisuutensa? Luovuttaako hän, lähteekö hän tavoittelemaan unelmiaan muuttuneessa kehossaan? Nämä olivat kysymyksiä, joita tarinankerronnan vuoksi kysyin itseltäni useamman kerran. 

Olen syntymävammainen. Toimintakykyni on kohtuullisen stabiili, vaikka vähentynyt kuntoutus vaikuttaakin merkittävästi siihen, kuinka kankeaa ja kivuliasta arkeni on. Jo se tuntuu, jos toimintakyky kärsii vähennetystä kuntoutuksesta. Jo se sattuu. Jo se lamauttaa. Vaikka toimintakyky on vamman näkökulmasta stabiili, jouduin vuonna 2015 opettelemaan suuren leikkauksen myötä kävelyn uudestaan. Alussa minulla ei ollut mitään kontrollia jalkoihini. Prosessi oli pitkä ja ahdistava. Mietin, onko elämäni tässä, onko se aina näin riippuvaista välineistä, joihin en ollut aiemmin tottunut. Se, mikä minut erottaa Amberley’sta on, ettei minulla ole kokemusta siitä, millaista on, jos keho reagoi käskyihin normaalisti. Mielestäni Amberleyn tuskaa kuvattiin onnistuneesti. 

Jos toimintakyky muuttuu syystä tai toisesta, on täysin normaalia joutua epätoivon syvään suohon. On ok pysähtyä miettimään, missä määrin on mahdollista palata entiseen. On oikeutettua kysyä: ”Kuka minä olen?”, sen jälkeen, kun elämä muuttuu radikaalisti, oli syy mikä tahansa. Olennaista on se, kuinka pahasti ajatukseen jää jumiin. Eräs hoitaja sanoi Amberleylle hyvin: ”Opettele rakastamaan tuolia, se on vapautesi.” Lause on toki helpompi sanoittaa kuin sisäistää, mistä kertoo se, että tytön äiti toistaa lauseen tyttärelleen hiukan myöhemmin, kun tämä kiukuttelee terapiaan menosta. Lause tosin on muotoa: ”Tuoli voi olla siipesi tai se voi olla ankkurisi. Sinä päätät.” Vaikka vammaisen elämänlaatu ei tosiaankaan ole kiinni vain hänen omasta asenteestaan vaan siihen vaikuttavat niin ihmisten asenteet, byrokratia ja yhteiskunnan esteellisyys, kuin joissain määrin myös vamma itsessään, on omalla asenteella myös paljon merkitystä. 

Elokuvassa kuvataan hyvin kuntoutusta ja siihen liittyviä haasteita. Turhautuminen, joka Amberleysta huokuu, kun oma keho ei tottele ja yksinkertaisimmatkaan asiat eivät suju, on käsinkosketeltavaa ja samaistuttavaa. Kun henkilö joutuu vammauttavaan onnettomuuteen, tulisi hänen saada myös keskusteluapua. Jos Amberley sellaista sai, ei sitä näytetä katsojalle.  Ymmärtääkseni keskusteluapua ei vastaavissa tilanteissa tosielämässäkään automaattisesti anneta ja se on huutava vääryys. Muuttuvan elämäntilanteen aiheuttamista ajatuksista tulisi aina päästä puhumaan. Amberleyn puheesta huokuu ableismi, jota hänen olisi hyvä päästä purkamaan. 

Vaikka koko Amberleyn perhe on kannustava ja uskoo tämän pystyvän mihin vain, jos hän oikein yrittää, on perheessä huomattavissa myös vääränlaisia asenteita. Perheenjäsenen vammautuminen vaikuttaa koko perheeseen. Alussa näytetään, etteivät esimerkiksi pikkusisarukset (ymmärrettävästi) osaa suhtautua tilanteeseen täysin. Äiti ottaa leijonaemomaisen asenteen. Hän puolustaa tytärtään kynsin ja hampain maailmaa vastaan. Hän patistaa Amberleyta eteenpäin silloin, kun tämä on valmis luovuttamaan. Joskus hän kuitenkin tuntuu puskevan hiukan liikaa, eikä aina tunnu antavan Amberleylle tilaa käsitellä hänen päänsä sisäisiä asioita. Vaikka äiti näyttää Amberleylle positiivista naamaa, on hän oikeasti hyvin lukossa lapsensa vamman kanssa. Äiti toteaa Amberleyn isälle: ”Hän ei voi koskaan kävellä alttarille, tai juosta lastensa kanssa.” Tämä lause kuvastaa hyvin sitä, miten kävelyä pidetään jotenkin kuningaslajina. Pyörätuolissa istuminen ei millään tavoin estä naimisiinmenoa, tai lasten kanssa temmeltämistä. Tämä tulisi iskostaa ihmisten mieliin. Siitä huolimatta ettei vammaisuus muuta henkilön mahdollisuuksia elää täyttä elämää, muuttuu esimerkiksi perhedynamiikka sen jäsenen vammautuessa ja avuntarpeen lisääntyessä. Amberleyn tulisi saada keskusteluapua, mutta niin myös hänen perheensä.  

Vertaistuen tärkeys näkyy elokuvassa voimakkaana. Onnettomuutensa jälkeen Amberley on vahvasti sitä mieltä, ettei hän enää ratsasta. Eräs televisiokanava on kuullut hänen tarinansa ja tahtoo tehdä tytöstä jutun. Amberley suostuu. Ohjelma kaipaa kuvituskuvaa tytöstä ratsastamassa, joten hänen on mentävä ratsaille. Onnistumisen kokemus sytyttää tarpeen palata hevosten pariin. Myöhemmin, kun Amberley on hukassa itsensä kanssa, törmää hän ohjelman takia saamaansa fanipostiinsa. Muut vammaiset kokevat Ambereleyn esiintymisen tärkeänä. He saivat siitä inspiraatiota. Tämän takia tarvitaan positiivista vammaisrepresentaatiota. Tämän takia ”kaltaistensa” tapaaminen on tärkeää. Vammaisena esikuvana oleminen voi antaa itselle vahvaa merkityksellisyyden tunnetta ja auttaa henkilökohtaisten kriisien yli. Samaan aikaan se kuitenkin luo paineita: Saako vammaisella, jota toiset katsovat ylöspäin, olla huonoja päiviä? Saako hän olla epävarma itsestään? Saa. Sitä on vain hankala sisäistää. 

Yhteiskunnan suhtautuminen vammaisuuteen tulee elokuvassa myös osuvasti ilmi. Kestää kauan, ennen kuin tyttö suostuu ratsastamaan uudestaan. Alussa, siis sen jälkeen, kun hän on kuntoutunut tarpeeksi voidakseen palata hevosen selkään, Amberley on sitä mieltä, ettei ratsastus ole ratsastusta, ellei se onnistu entiseen tapaan. Jos alaraajoihin ei ole kontrollia, täytyy oppia uusi tapa ratsastaa. Kun tyttö hyväksyy elämän realiteetit hän löytää jälleen palon ratsastukseen. Amberley kisaa tavallisessa ryhmässä. Ensimmäisissä kisoissa eräs muun kisaajan läheinen vähättelee Amberleyta ja kyseenalaistaa tämän vanhempien vastuullisuutta. Aivan kuin vammainen, jolla ei selvästi ole muuta kuin fyysinen vamma, ei voisi tehdä itsenäisesti itseensä liittyviä päätöksiä. Aivan kuin vammainen ei voisi harrastaa juuri niitä asioita mitä haluaa, jos hän kokee toimintakykynsä riittäväksi. Tällaiset suhtautumiset ovat arkipäivää valitettavasti myös tosielämässä.  

Pidän siitä, että tähän omaelämäkerralliseen elokuvaan on mahdutettu rakkaustarina. Poika, Tate, ottaa tyttöön yhteyttä tämän onnettomuuden jälkeen ja tarjoaa Amberleylle mahdollisuuden jutella tapahtuneesta. Tämä sai minut luulemaan poikaakin vammaiseksi, mutta näin ei ole. Amberley soittaa pojalle käskeäkseen lopettamaan yhteydenotot. Heillä kuitenkin synkkaa hevosista keskustellessa ja niin he päätyvät jakamaan elämän syvällisyyksiä. Elokuvan loppupuolella tyttö toteaa pojalle: ”Olit ensimmäinen ihminen, joka sai minut tuntemaan, etten ole tuolissa.” Vammainen voi muodostaa tasavertaisen suhteen vammattoman kanssa. Vammaisen elämä ei pyöri vain rajoitteiden ympärillä. Oman toimintakykynsä puutteet voi myös unohtaa, jos ympäristö, on hyväksyvä ja käytännön hommat sujuvat mutkattomasti.  

Hyvä filmi on mielestäni sellainen, joka koskettaa. Lähtökohtaisesti se, että elokuva suututtaa, ei ole hyvä juttu, mutta se ainakin saa ihmiset keskustelemaan tuotoksesta. Muunlaiset tunteet ovat puolestaan mielestäni vain merkkejä onnistumisesta. Jos elokuva saa minut melkein itkemään, on se tehnyt jotain oikein. Vaikka lähes kyynelehdin, ei Amberleysta mielestäni tullut hetkeäkään sellainen kuva, että häntä olisi tarvinnut sääliä. Ei, hän on vahva nuori nainen, joka kävi läpi valtavan elämänmuutoksen. Voin siis lämpimästi suositella elokuvaa aivan jokaiselle. 

 ————————–

Tutustu myös juttusarjaani Seksuaalisuus fiktiossa. Sarjassa arvioin eri sarjojen ja elokuvien antamaa kuvaa seksuaalisuudesta.