Monet sosiaalisen median vaikuttajat kuvaavat arkeaan kanavilleen. On ymmärrettävästi kiinnostavaa nähdä, miten mielenkiintoisina pitämämme vaikuttajat ja toimijat elävät. Meikäläisenkin arjesta on kyselty, ja olen sen ajoittaista kuvaamista tai taltiointia pohtinut. Yksinkertaisesti siitä syystä, että on tärkeää tuoda esiin sitä, miten moninaista meidän vammaisten elämä voikaan olla. Arjen taltioiminen videolle ei kuitenkaan tunnu hyvältä ajatukselta, koska jaan toisinaan sen verran henkilökohtaisia teemoja, ja pyrin tällä valinnalla suojelemaan yksityisyyttäni.
Haluan kuitenkin kertoa, millaista arkeni on; haluan raottaa verhoa, jotta näkisitte millaista elämäni on kaiken sometouhun takana. Olen tehnyt aiemmin muutaman Päiväni Pinjana -kirjoituksen, joissa kerron geneerisesti arjestani. Nyt elämäntilanteeni on kuitenkin muuttunut niin paljon, että koen uuden vastaavan postauksen tekemisen merkitykselliseksi. Hyppää siis kyytiin!
PÄIVÄRYTMI
Olen se tyyppi, jolle sattuu ja tapahtuu. Se, joka kaikessa – lukuun ottamatta koulu- ja työhommia – koheltaa menemään. Joka kysyy itseltään monta kertaa päivässä ”Mitä helvettiä Pinja?” Joskus elämäni tuntuu koomiselta. Mikäli olen minulle luontevien, omanlaisteni ihmisten seurassa, nauran paljon. Ja ennen kaikkea: koheltamiselleni saa nauraa. Läheiseni (ja omanhenkiset avustajat) pääsevätkin kanssani paitsi osaksi syvällisiä keskusteluja, myös nauramaan yhdessä säätämiselleni.
Arkeni on hektistä. Kalenterini on täynnä menoa, vilskettä ja erilaisia projekteja. Tämän seurauksena päiväni ovat hyvin rytmitettyjä. Herään aikaisin, kello 7 ja 8 välillä. Teen aamutoimet. Leipiä tehdessäni ja syödessäni katson usein joko hetken jotain sarjaa tai Youtube-videoita. Aivoni tarvitsevat hetken käynnistyäkseen. En ole lainkaan aamuihminen, mutta saan – ristiriitaista kyllä – juuri aamuisin eniten aikaan. Liikunta on iso osa arkeani, ja mikäli aikataulut sen sallivat, teen jo heti herättyäni osan päivän treeneistä: poljen esimerkiksi jalat, ja jätän kädet myöhemmälle päivään. Tykkään tauottaa hommiani urheilulla tai muulla väliaikasysteemillä.
Aina aamun aloittaminen rennosti treenaamalla ei ole mahdollista, olenhan nykyään täysipäiväinen opiskelija. Joskus saatan siis esimerkiksi vielä aamupalan maku suussani rynnätä luennolle. Luennolta tai aamutreeneistä selvittyäni ryntään joko seuraavien opintojen tai aktivismin pariin, päivästä riippuen. Luentojen jälkeen teen mieluiten muita kirjoitushommia, kuin kurssitehtäviä, jotta saan hetken prosessoitua oppimaani. Kun olen tehnyt tätä tovin, siirryn koulutehtävien pariin ja teen esimerkiksi seuraavien päivien deadlinetyöt pois alta. Yleensä etänä opiskellessani tai töitä tehdessäni seison seisomatelineessä. Se on osa kuntoutustani, mutta sen saa näppärästi yhdistettyä muuhun tekemiseen. Tähän väliin on pakko huomauttaa: Tiedän, että seisomateline voi aiheuttaa joillekin kipua, enkä siksi suosittele sitä suoraan mutkattomasti kaikille. Itselläni seisominen on kuitenkin tärkeä osa arkea, sillä oloni on parempi seisomatreenin jälkeen. Apuvälineitä mietittäessä onkin tärkeää muistaa jokaisen yksilöllisyys. Kaikkien kehot eivät hyödy kaikesta, etenkään samoissa määrin.
Päivinä, jolloin minulla ei ole luento-opetusta, pyhitän kyseisen ajan usein koulutehtäville niistä kursseista, jotka tulee suorittaa itsenäisesti tietyn aikataulun puitteissa. Aina tämä ei onnistu. Koska teen monipuolisesti töitä freelancerina, saattaa luentovapaa päivä mennä puhuessa itse muille kouluttajan roolissa.
Alkuillat omistan yleensä töille, tai vastaavasti omille projekteilleni. Myöhään illalla useimmiten viimeistelen treenin, jos ne ovat vielä jääneet kesken. Olen ihminen, jota treenit tympivät sitä enemmän, mitä myöhemmäksi ne menevät. Siksi pyrin tekemään treenit mahdollisimman aikaisin. Luonnollisesti siinä, missä järjestyksissä teen asioita, on päiväkohtaista vaihtelua menoista riippuen, mutta toimintaani hallitakseni pyrin toteuttamaan edes jonkinnäköisiä rutiineita.
Menen yleensä nukkumaan kello 23-00 välillä, mutta se ei tarkoita että nukahtaisin heti. Suurin haasteeni on se, että heräilen yöllä inhottaviin painajaisiin, enkä meinaa saada rauhoituttua. Vaikka nukahtaminen ei itsessään ole minulle ongelma, tarvitsen noin tunnin siihen, että rentoudun rauhassa. Tämän ajan käytän yleensä siihen, että kuuntelen äänikirjoja ja hengittelen rauhassa.
Avustaja minulla on käytettävissäni koko hereilläoloajan, sillä tarvitsen apua monissa eri asioissa. Työntekijät ovat töissä pääsääntöisesti 8h/vuoro, eli päiväni aikana minulla on kaksi eri avustajaa. Avuntarve ei suinkaan tarkoita työntekijän hengittävän koko ajan niskaani. Avustaja on käytettävissäni silloin, kun häntä tarvitsen. Jossain taustalla ja lähistöllä siten, että saan hänet viestillä kiinni, kun apu on tarpeen. Avustaja auttaa esimerkiksi siirtymisissä, kun kävelen vaikkapa sohvalle, makuuhuoneeseen, tai minne tahansa tarvitseekin. Kävelen siirtymiset, sillä minulle on tärkeää ylläpitää kävelykykyä. Avustaja auttaa hyvin tarkkaa hienomotoriikkaa vaativissa jutuissa, kodinhoidollisissa toimissa, salilla, ja antaa minulle tavaroita, jos ne ovat liian korkealla tai matalalla, takanani tai muuten niin, etten niihin yllä. Tässä on vain osa avustajan työtehtävistä. Vaikka erilaisia työtehtäviä on paljon, on avustajan työ hyvin paljon odottelua. Perustyötehtävät ovat kaikilla avustajillani samanlaisia. Mikäli avustajillani on jotain erityistaitoja, kuten valokuvaus, luonnollisesti hyödynnän näitä kykyjä silloin, kun siihen on mahdollisuus.
AKTIVISMISSA TYÖTÄ MYÖS VARJOISSA
Jos olet päätynyt blogiini, tiedät minun tekevän aktivismia kohtalaisen säännöllisesti. Vaikka julkaisen blogiin nykyään suunnilleen kerran viikossa ja Instagramiin muutaman kerran viikossa, ovat ne se läsnä elämässäni ja arjessani päivittäin. Vastaan sähköposteihin. Sovin koulutuksia. Suunnittelen kirjoituksia blogiin ja Instagramiin. Vuorovaikutan seuraajien kanssa, selvitän heidän tarpeitaan ja toiveitaan. Teen taustatyötä postauksia varten, jotta en puhu läpiä päähäni.
Hyvän, vaikuttavan tekstin kirjoittaminen on jokaisella omanlaisensa prosessi. Vaikka kykenen luomaan henkilökohtaisen, hetkellisestä inspiraatiosta syntyneen postauksen muutamassa tunnissa, on kirjoittamisprosessi todellisuudessa huomattavasti pidempi. Itselläni prosessi etenee aina kutakuinkin seuraavasti:
- Saa idea ja kirjoita tai puhu nauhurille täyttä tajunnanvirtaa olevat ajatuksesi.
(Jätä teksti hautumaan, ellei se resonoi juuri sillä hetkellä ja palaa sen pariin myöhemmin.) - Jäsentele tekstiä ja kirjoita siitä raakaversio.
- Lähetä teksti luotettavalle tyypille luettavaksi ja kommentoitavaksi.
- Tällä välin pidä itse taukoa tekstin työstämisestä.
- Palaa tekstin pariin myöhemmin ja tee tarvittavat korjaukset.
- Jätä teksti hautumaan.
- Lue se vielä kerran läpi ja laita odottamaan julkaisua.
Koska suurin osa tämänkin blogin lukijoista on löytänyt sisältöni pariin Instagramista, on minun panostettava siihen. Kuvasisällön suunnittelu vaatii hermoja ja pitkäjänteisyyttä. Mahdollisuuksien mukaan minun on pystyttävä näkemään pitkälle tulevaisuuteen: Millaisia sisältöjä olen tekemässä? Mitä kuvia ehkä tarvitsen? Vähänkään hienompien kuvien kohdalla minun täytyy sopia aikatauluja kuvaajien kanssa. Ihmisenä, joka vihaa kameran edessä olemista, ja jota kuvattavana olo ahdistaa, vaatii valokuvaukseen valmistautuminen minulta paljon. Tarvitsen juuri tietyntyyppisen kuvaajan, jotta oloni on mukava ja kuvista saadaan luonnollisia.
Aktivismiin kuuluu myös tunnetyötä. Valtaosa seuraajistani on ihania ja sitä myötä saamani palaute positiivista. Toisinaan kuitenkin joku mielestään maailman runnoma kulkija näkee inboxini hiekkalaatikkona, jonne pahaa oloa on hyvä purkaa. Joskus, harvoin, saan vihapostia. Toisinaan, huomattavasti vihapostia useammin, kohtaan seksuaalista häirintää. Näiden tapausten käsittely vaatii paljon. Etenkin vihaposti menee ihon alle. Puran tunteita ystäville ja tuttaville, toisinaan myös vaikuttajakollegoille.
OPINTOJA JA OPPIMISPROSESSIN ARVIOINTIA
Opiskelen mediatutkimusta. Aine on hyvin teoriapainotteinen, joten käytännön hommia teemme harvemmin. Periaate kaikilla kursseilla on sama. Istun luennoilla, jotka ovat joskus pelkkää kuuntelua, ja toisinaan taas sisältävät valtavan määrän ryhmätöitä ja vain vähän teoriaa. Luentojen jälkeen seuraa erilaisia tehtäviä: miniesseitä, ryhmäpohdintoja, referointia, mitä milloinkin. Kurssiin saattaa kuulua myös välikokeita tai lopputentti. Joissain tilanteissa kurssin aikana hankittu osaaminen todistetaan oppimispäiväkirjalla, jossa reflektoidaan oman kokemuksen kautta sitä, mitä kurssilla on opittu. Toisinaan on olemassa myös muita suoritustapoja: Joitain kursseja voi suorittaa pelkästään tenttimällä, tai itsenäisen esseen tekemällä. Oman oppimiseni kannalta minulle sopivat itsenäiset opinnot: siten saan aikatauluni mahdollisimman joustaviksi. Asiat jäävät minulle parhaiten muistiin lukemalla, ja kurssien suorittaminen esseillä on vahvuuteni. Toisaalta opin myös käytäntöön soveltamalla, eli tekemällä jotain, minkä teorian olen ensin opiskellut itsenäisesti. Jotta motivaationi pysyisi yllä, tulee projektin olla aidosti hyödyllinen ja todellinen. Näin ollen esimerkiksi asiakastaholta tulevat työt ovat minulle huomattavasti merkityksellisempiä, kuin työt, joita kursseilla tehdään.
Viimeistelen tällä hetkellä asiakasprojektia (saan tästä vain yhden kurssin verran opintopisteisteitä liitettäväksi omaan tutkintooni) ns. asiakkaalleni Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliselle tiedekunnalle. Olen SoMe Detictives-oppimispelin tiimissä viestinnällisissä tehtävissä. SoMe Detectives on tarinallistettu oppimispeli, joka opettaa 5-9.-luokkalaisille nuorille sosiaalisessa mediassa vaadittavia turvataitoja. Peli on ilmainen ja ladattavissa sovelluskaupoista. Halutessasi voit siis kurkata pelin Google Playsta tai App Storesta.
Tehtävänäni oli luoda peliin liittyvä viestintäsuunnitelma, sekä kirjoittaa peliin liittyviä mediatiedotteita, ja artikkeleita yhteistyötahojen verkkosivuille. Lisäksi luonnostelin projektille sosiaalisen median mainospostauksia peliin liittyvien tahojen kautta jaettavaksi. Minua korkeammat tahot päättivät sitten, mitä tuottamistani materiaaleista käytetään Opin pestistä paljon akateemisen maailman tavoista viestiä, sekä omista vahvuuksistani ja siitä, millaisissa työkuviossa haluan tulevaisuudessa olla. Koska tein materiaalit pitkälti joulukuussa valmiiksi, vie projetki minulta enää hyvin vähän aikaa. Olen iloinen tästä projektista siksi, että se auttoi minua ymmärtämään, kuinka paljon opintoni mediatutkimuksen parissa ovat jo nyt auttaneet minua sisällön suunnittelussa ja tuottamisessa.
Näin alkuvuodesta tulen työskentelemään Vammaiset Tytöt – median parissa sekä muutaman tekstin tuottaen, kuin podcastia hostaten. Olen tästä suunnattoman innoissani, sillä pääsen paitsi tuottamaan sisältöä omilleni, myös tutkimaan, millaiset sisällöt keräävät eniten huomiota. Tämä projekti tulee antamaan minulle paljon paitsi oppimiskokemuksena, myös minäpystyvyyden näkökulmasta: Tiedän osaavani tuottaa vammaisuuteen liittyvää vaikuttavaa sisältöä.
Keväällä suoritan erään opintojeni kurssin tutkimalla vammaisreprsentaation, eli vammaisuuden kuvaamisen tapojen, vaikutusta meidän vammaisten käsitykseen itsestämme. Odotan innolla pääseväni tutkimaan kyselyni tuloksia. Tiedän projektin vievän paljon aikaa ja vievän minulta myös hetkittäin hermoja. Jos tutkii vammaisuutta, käy se raskaaksi, oli tutkimusnäkökulma mikä tahansa. Vammaisuus on aina aiheena aina hyvin henkilökohtainen, eivätkä tavat, jolla vammaisuudesta kulttuurissamme tai sen puoleen akateemisessa kirjallisuudessa puhutaan, ole imartelevia. Silti valitsin aiheen sen kiehtovuuden vuoksi. Mikäli haluat osallistua kyselyyn, on se mahdollista 4.2. saakka.
TÖITÄ, TÖITÄ, TÖITÄ
Kasvoin suvussa, jossa työntekoa arvostetaan valtavasti – tai ainakin he, joita katsoin ylöspäin, arvostivat. Kaipaan kovasti tasaista päivätyötä, joka takaisi minulle säännöllisen riittävän toimeentulon, ja voisin töiden jälkeen keskittyä harrastuksiin ja projekteihin ilman huolen häivää. Tällä hetkellä, kun teen töitä freelancerina ja keikkatyöläisenä, on arkeni jatkuvaa markkinointia ja itseni esille tuomista. Se on uuvuttavaa. Vaikken olekaan sinut markkinoinnin kanssa, rakastan suunnattomasti sitä mitä teen. Se on monipuolista ja värikästä. Töiden näkökulmasta yksikään päiväni ei ole samanlainen, joten tylsää ei tosiaan pääse tulemaan.
Työskentelen suurimman osan ajasta etänä, ellei lähiluentoja lasketa. Yksin minun ei kuitenkaan tarvitse uurastaa. Kahden ylisosiaalisen karvavauvan äitinä minulla on aina seuraa, joka mielestään ansaitsee kaiken huomion heti nyt. Nämä toimistokisset tuovat varmasti viihdettä kaikille, keitä etänä kohtaan: Milloin Rääpäle ilmoittaa maailman olevan VÄÄRIN, milloin Perkele pyrkii kaatamaan lisävaloni tai kaatuu itse näppäimistölle, milloin jompikumpi kissoista yrittää kovasti väittää nyt olevan hänen hetkensä parrasvaloissa. Heillä on kova tarve pyrkiä kameran eteen. Etenkin Perkele on toimistokisse, sillä hän asettuu läheisyyteeni silloin, kun teen töitä; varsinkin, jos avustaja on muualla. Perkele aistii, koska minulla on huono olla. Silloin hän puskee naamaani ja kierii ympärilläni suorastaan kerjäten rapsutuksia. Tämä on selkeä kaava. Hän siis hoitaa.
Käyn luennoimassa vammaisuudesta kokemustoimijan roolissa. Avaan oman tarinani kautta sitä, millaista on elää vammaisena vammattomille rakennetussa maailmassa. Rakastan kokemustoimijaluentoja sen vuoksi, että pääsen niiden avulla kohtaamaan erilaisia ihmisiä. Minusta on tärkeää tarjota ihmisille mahdollisuus kysyä sellaisia kysymyksiä, joita he eivät normaalisti uskaltaisi kysyä, tai pitäisivät liian tyhminä. Uskon vahvasti siihen, että yksilöiden tasolla vaikuttamalla voi auttaa tulevia tekijöitä ja päättäjiä ymmärtämään erilaisuutta. Ymmärryksen avulla voidaan tehdä fiksumpia päätöksiä. Vaikka tietyn aiheen luennot menevät aina kohtalaisen samalla kaavalla, ei yksikään luento ole samanlainen. Yleisö tekee luennosta aina omanlaisensa. Luennoin sekä etänä, että lähivierailuina, joten pääsen myös matkustamaan työni puitteissa.
Teen toimittajan hommia freelancerina. Kirjoitan muutamalle taholle epäsäännöllisen säännöllisesti erilaisia artikkeleita. Rakastan kolumneja, sillä niissä pääsen ränttäämään eri aiheista sydämeni kyllyydestä. Rakastan myös tekstejä, joissa pääsen teemassa pintaa syvemmälle tai hyödyntämään muualla hankkimaani osaamista. Rakastan esimerkiksi tehdä sellaisia artikkeleita, joissa pääsen pohtimaan erilaisia mediarepresentaatioita vaikutuksineen, tai juttuja, joissa pääsen valottamaan seksuaalisuuden ilmiöitä eri tahoille. Itseä kiinnostavista aiheista tekstit syntyvät nopeasti. Sen sijaan ne työt, jotka otan puhtaasti rahan takia, vaativat oman aikansa ja pientä patistelua.
Säännöllinen, pieni kuukausittainen työsopimus minulla on erään vammaisjärjestön kanssa. Editoin palstaa heidän lehdessään. Tämä työ on hommistani heittämällä mekaanisinta, ja jos tekisin vain sitä, menettäisin luultavasti järkeni, tai vähintäänkin näkisin edessäni ainoastaan epämääräisenä hyppiviä rivejä. Olen kuitenkin kiitollinen tästä säännöllisestä tulonlähteestä, joka on auttanut minua taloudellisesti jo useamman vuoden ajan. Yhdessä muiden vaihtuvien töiden kanssa tämä on mukava homma, joka menee rutiinilla ilman, että se tarvitsisi aktiivista aivotyötä ja jatkuvaa uuden opettelua.
Teen töitä seksuaalineuvojana. Tapaan asiakkaita pääsääntöisesti etänä. Neuvonnassa keskustelemme asiakkaan mielessä pyörivistä teemoista. Keskustelun keskiössä on asiakkaan tunteiden validointi. Emme suinkaan löydä keskustelussa pikaratkaisuja haasteisiin, sillä sellaisia ei ole. Neuvonnassa etsitään työkaluja omien mietteiden jatkotyöstämiseen. Keskeisiä teemoja voivat olla esimerkiksi omat rajat, haluttomuus, nautinnon lisääminen ja lempeän kehopuheen oppiminen. Neuvonta ei ole suinkaan pelkkiä tapaamisia. Kohtaamisten lisäksi suunnittelen asiakkaalle välitehtäviä, mikäli hän niitä toivoo. Pidän lisäksi koulutuksia eri tahoille seksuaalineuvojan roolissa. Koulutukset vaativat pohjatyötä ja jäsentelyä. Vaikka kyseessä olisi vain tunnin mittainen koulutus, vie suunnittelutyö kahdesta kymmeneen tuntia. Neuvojana minun tulee jatkuvasti sivistää itseäni, sillä käsityksemme seksuaalisuudesta monipuolistuu koko ajan. Näin ollen tähän työni osaan liittyy paljon piilotyötä, jota kukaan muu ei näe ja josta ei saa suoraa korvausta. Itseni sivistäminen ja uuden opetteleminen on kuitenkin aina kiinnostanut minua. Seksuaalisuuden laaja ymmärtäminen hyödyttää kuitenkin myös minua itseäni, joten lasken opiskelun tietyllä tapaa jopa rentoutumiseksi.
Tartun mielelläni uusiin projekteihin ja mahdollisuuksiin. Haastan itseäni mahdollisuuksien mukaan. En emmi ottaa vastuuta. Olen työntekijänä aktiivinen ja itseohjautuva. Toimin ryhmässä ja yksin. Erityisesti minua kiinnostaa tehdä töitä yhdistyksille, hankkeille ja projekteille.
FYSIOTERAPIAT MAHDOLLISTAMASSA ITSENÄISTÄ ELÄMÄÄ
Fysioterapiakerrat on ajoitettu suhteessa opintoihini. Luentoaikatauluni sanelee, kuinka pääsen terapioihin. Käyn fysioterapiassa kerran tai kahdesti viikossa. Tarve olisi kahdelle kerralle, mutta Kela katsoi keväällä 2021 aiheelliseksi vähentää käyntejäni merkittävästi. Kelan tulisi ymmärtää toimintakyvyn ylläpitämisen vaativan fysioterapiakertojen pysymistä samana. Avustajilla ei ole samanlaista ymmärrystä neurologisesti epätyypillisen kehon toiminnasta, kuin mitä fysioterapeuteilla on. Heille ei saa antaa moista vastuuta.
Kehoni tarvitsee manuaalista faskiakäsittelyä. Sen avulla helpotetaan spastisuutta, vähennetään kipua ja ylläpidetään liikeratoja. Jos minulla on ollut kehollisesti huono kausi, tai fysioterapiaa on liian vähän, menee aika hyvin pitkälti pakolliseen ja itsenäisen elämän mahdollistavaan kehonhuoltoon. Jos aikaa jää, teemme erilaisia aktiivisia harjoitteita käsittelyjen ja venyttelyjen päälle.
Toisinaan teen tietoisen valinnan ja vaihdan perinteisen fysioterapian kävelyrobottitreeniin. Lokomatista voit lukea lisää tästä postauksesta.
LIIKUNTA OSANA ARKEA
”Mitä, käytkö sä salilla?” saattaa uusi tuttavuus kysyä, mittaillen minua tuoleineni päästä varpaisiin puhdas hämmennys kasvoillaan, kun kerron harrastuksistani. Kyllä, paperilla vaikeasta liikuntavammasta huolimatta, käyn kuntosalilla kerran tai kahdesti viikossa.
Salin lisäksi pyrin käymään kerran tai kahdesti viikossa uimassa. Minulla on toimintarajoitteeni vuoksi oikeus erityisuimakorttiin. Sen avulla voin käydä uimassa ihan niin monta kertaa kuin haluan puolen vuoden ajan maksettuani vain könttäsumman. Vedessä saan sydämen sykkeen nousemaan kunnolla. Rakastan vettä. Se rentouttaa ja rauhoittaa. Saan haastettua siinä itseäni, mutta myös onnistumisen kokemuksia. Vesi on aina ollut elementtini. Lopetin uimisen vuosiksi, sillä en jaksanut ihmisten kuiskailuja ja tuijottelua. Vaikka nykyään saatan vaikuttaa itsevarmalta ja siltä, etten välitä muiden kommenteista, oli teiniminä aivan toista maata. Nyt osa minusta haluaisi toisaalta halata, toisaalta nuhdella nuorempaa itseäni. Miksi ihmeessä annoin tuntemattomien mielipiteiden vaikuttaa minuun niin paljon, että luovuin rakastamastani asiasta vuosikausiksi? Noustessani vedestä olen kuin eri ihminen. Mieli on levännyt. Stressi on varissut yltäni ainakin hetkeksi.
Liikunta ei suinkaan lopu siihen. Kausittain kävelen portaita aivan treenimielessä avustajan tukemana. Minun elämäntilanteessani ei koskaan tiedä, mihin joutuu seuraavaksi, mikä seikkailu kutsuu. Niinpä on tärkeää ylläpitää kykyä kävellä myös portaita. Lisäksi kunnon porrastreeni saa jalkani tuntumaan oikeasti väsyneiltä. Ihmisenä, joka on sitä mieltä, että treenin tulee tuntua, on moinen treeniväsymys ihanaa.
Kausittain käyn myös ratsastamassa. Ratsastin nuorempana kymmenisen vuotta ratsastusterapian muodossa. Hevonen rentouttaa lämpönsä ja liikkeensä avulla spastisuuttani. Sen avulla pääsen haastamaan kehoani tavalla, joka muutoin ei ole mahdollista. Kuormitus on kokonaisvaltaista. Yhteistyö hyvän hevosen kanssa on omaa luokkaansa. Onnistumisen kokemukset tuntuvat huumaavilta.
Kaiken tämän ohella poljen myös itse hankkimaani MotoMediä. Jos en tee mitään muuta liikunnallista, poljen erikoiskuntopyörää käsillä ja jaloilla vähintään tunnin kumpaistakin. Käsillä saan useimmiten aikaan kunnon hikitreenin ja kilometrimäärä on herättänyt hämmennystä avustajissani.
Kun on puhe vammaisista, ajatellaan hirvittävän helposti, että liikuntaa harrastettaisiin nimenomaan kuntoutumisen vuoksi. Sillä, mitä arjessaan tekee on suuri merkitys. Kuntoutumisen ja toimintakyvyn parantamisen ei kuitenkaan tule olla ainoana asiana mielessä. Liikuntaa voi harrastaa myös vain sen ilosta. Minulle liikunta on tapa nollata paineita ja purkaa aggressiota. Tapa haastaa kehoani ja saada onnistumisen kokemuksia. Kuntoutuminen tulee siinä sivussa.
YSTÄVIÄ, HARRASTUKSIA, PROJEKTEJA
Monen ihmetykseksi minulla riittää aikaa myös harrastaa ja nähdä ystäviä. Järjestän minulle merkityksellisille ihmisille aina aikaa. Lähelleni voi olla hankala päästä, mutta kun pääsee, pidän huolen siitä, että minulla on aikaa rakkailleni aina, kun he minua kaipaavat. Yleensä, viikosta riippuen, varaan ystäville kaksi hetkeä viikossa. Kahdella hetkellä tarkoitan esimerkiksi kahta aikaikkunaa viikossa. Ystäville ajan löytämistä helpottaa se, että osa heistä auttaa minua esimerkiksi projektien tekemisessä. Näin voimme hyötykäyttää osan ajastamme siihen, että aivoriiheilemme eteenpäin jotain hommaa, jota olen työstämässä. Olen viimeaikoina alkanut arvostaa aivoriiheilyä osana luomisprosessia eri tavalla kuin aiemmin. En minä ystävieni kanssa suinkaan pelkästään projekteja tee: Pelaamme erilaisia pelejä, käymme kahvilla ja tapahtumissa, katselemme elokuvia ja keskustelemme elämän suurista ja pienistä asioista. Elämääni kuuluu myös matkustamista, sillä valtaosa sosiaalisista suhteistani on edelleen toisessa kaupungissa kuin minä itse.
Blogin kirjoittaminen on minulle ensisijaisesti harrastus, sillä hyödyn sen rustaamisesta taloudellisesti ainoastaan todella harvoin. Panostuksen näkökulmasta aktivismi menee kuitenkin enemmän työn tai elämäntavan puolelle. Kynäilen toki paljon muutakin. Silloin kun minulla on aikaa, kirjoitan proosaa. Tarinat ovat aina olleet minulle tapa paeta todellisuudesta, prosessoida vaikeita tunteita ja toisaalta myös ilmaista itseäni.
Elokuussa voitin Espoo Cinen Minun Cine -kilpailun, jonka tarkoitus oli kehitellä idea tarinaan, jonka keskiössä olevaa representaatiota emme ole normaalisti tottuneet näkemään valkokankailla.
Omassa ideassani vammainen hahmo on kuvattu tavalla, jolla olemme yleensä tottuneet näkemään vammattomia kuvattavan: itsevarmana, menevänä, kykenevänä, rohkeana. Tyyppinä, joka on sinut itsensä kanssa. Tarina kuvaa henkilöiden eloa sekä liveroolipelissä, että tosielämässä laittaen katsojan miettimään kysymystä: Esitämmekö tosielämässä enemmän kuin pelatessamme, jotta mahtuisimme yhteiskunnan normien asettamiin laatikoihin? Kirjoitan käsikirjoitusta rauhassa omaan tahtiini ja yritän olla ottamatta projektista liikaa stressiä. Minulla ei ole sen suhteen ulkoisia aikatauluja. Huomaan projektia kirjoittaessani, kuinka työlästä hyvän representaation kirjoittaminen oikeastaan on. Ainakin minä, joka pyrin työssäni enemmän tai vähemmän täydellisyyteen, huomaan jatkuvasti kyseenalaistavani, onko representaatio tarpeeksi hyvää, vai sorrunko nyt kuitenkin samanlaisiin sudenkuoppiin kuin he, joiden tekeleistä avaudun Vammaisuuden näyttämö -juttusarjassani. Sanokaa minun sanoneen: Representaatioista on aina helpompaa avautua, kuin niitä on toteuttaa. Ajoittaisista itsensä kyseenalaistamisen hetkistä huolimatta tiedän projektista kuitenkin tulevan ajan kanssa huippuhyvä.
Päiväni ovat täynnä menoa ja vilskettä. Vaikka minulla on tiettyjä toistuvia juttuja, kuten vaikkapa luennoilla käyminen ja koulutehtävien teko, ei yksikään päiväni ole samanlainen kuin toinen. Joskus mietin itsekin, miten ehdin kaiken, mutta juuri hommien vaihtelevuus on seikka, joka pitää minut järjissäni.
