Seksuaalisuus fiktiossa on juttusarja, jossa pohdiskelen, miten erilaiset elokuvat ja sarjat käsittelevät seksuaalisuutta. Miten ne ottavat huomioon esimerkiksi seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden? Millaisessa valossa tuotos esittää käsittelemiään ilmiöitä? Miten esimerkiksi suostumuksesta puhutaan?
HBO Maxilta löytyvä The Sex Lives of College Girls on saanut odottamani toisen kauden. Sarja kertoo neljästä samaan huoneistoon muuttavasta kämppiksestä: Belasta, Whitneystä, Kimberlystä ja Leightonista. Pidin suuresti ensimmäisestä kaudesta, sillä sarjassa tutkaillaan seksuaalisuutta monesta eri näkökulmasta ja käsitellään myös vähemmistöihin kuulumista harvinaisen sensitiivisellä, mutta realistisella otteella.
Kirjoitin ensimmäisestä kaudesta pohdintoja, jotka löydät täältä. Siinä esittelen hahmot ja analysoin sarjaa myös seksuaalineuvojan asemastani käsin.
Kuten sanottua, odotin innolla sarjan toista kautta, sillä The Sex LIves of College Girls käsitteli monia aiheita mielenkiintoisella otteella. Valitettavasti toisella kaudella mentiin metsikköön, eikä se ei vastannut odotuksiani. Sarjan luojaa Mindy Kalingia kritisoidaan siitä, kuinka hän kirjoittaa ei-pidettäviä hahmoja ja se on valitettavasti huomattavissa myös tässä sarjassa. Merkittävää hahmokehitystä ei nimittäin tapahtunut, paitsi ehkä jossain määrin Whitneyn ja ennen kaikkea Leightonin kohdalla. Vaikka sarjalla oli nähdäkseni hyvät lähtökohdat käsitellä seksuaalisuuden moninaisuutta, se ei saavuttanut täyttä potentiaaliaan. Toisaalta, kyseessä on nuortensarja, joten sinällään mitään kovin syväluotaavaa otetta ei siltä voikaan odottaa.
Leightonin hahmon juonet olivat ainoita, joista olin aidosti iloinen. Nainen aloittaa kauden vaikuttaen yhtä itsekeskeiseltä, mutta hän hän kehittyy ja kasvaa paljon. Hän on hyväksynyt biseksuaalisuutensa, mikä lämmittää sydäntäni suuresti. Leighton tahtoo korvata menetyn ajan ja katsoja saakin eteensä montaasin, jossa naisen sänkyyn kaatuu toinen toistaan kauniimpia naisia. Yhdenkään kanssa Leighton ei käy keskustelua ehkäisystä. Jos olet lukenut blogiani pidempään, saatat arvata päästäni nousseen savua. Hetkeä myöhemmin vinkaisin riemusta, sillä käsikirjoittajat olivat päätyneet harvinaiseen ratkaisuun: He kirjoittivat Leightonille klamydian. En luonnollisestikaan toivo kenellekään samaa kohtaloa tosielämässä, mutta fiktiolla on merkittävä rooli sen näyttämisessä, mitä voi käydä, jos ei huolehdi turvallisuudesta. Haluan painottaa: Satunnaisissa seksisuhteissa ei ole mitään pahaa, jos niitä haluaa. Ne voivat olla virkistävä tapa oppia itsestään, mieltymyksistään ja seksuaalisuudestaan ylipäätään. Vastuullinen on kuitenkin oltava. Mikä parasta, ihmiset naisen ympärillä suhtautuivat kuten kuuluukin. Hoitaja ei syyllistänyt, vaan oli asiallinen. Ystävät tukivat häntä. Yksi nainen, jolle Leighton tartutti klamydian, toki suuttui. Voimakkaat reaktiot ovat ymmärrettäviä.
Selvittyään taudista Leighton alkaa tapailla erästä itsensä kaltaista naista, Tatumia, ja valehtelee aluksi vaikka mistä tehdäkseen tähän vaikutuksen. Tatumin avulla Leighton uskaltaa tulla ulos kaapista, joten vaikka hän tekee Leightonille myös hyvää, olen iloinen, ettei parin suhde kestä pitkään. Pari eroaa, kun Tatum haukkuu Leightonin ystäviä ja selvästi väheksyy heitä. Tapahtumien myötä Leighton oivaltaa, millaisten ihmisten kanssa hän tahtoo olla. Entäpä Leightonin isä, jonka reaktiota omaan sateenkaarevuuteensa hän oli pelännyt? Isä, kuten myöhemmin myös Leightonin äiti, suhtautuvat tyttärensä sateenkaarevuuteen hyvin: he tahtovat ainoastaan, että heidän tyttärensä on onnellinen. Tämä osoittaa, kuinka pahasti joskus aliarvioimme omat vanhempamme, ja luulemme heidän suhtautumisensa olevan vanhanaikaisempi, kuin se onkaan.
Muistan, kuinka hehkutin Lolo Spencerin näyttelemää Jocelynia, siis aidosti vammaisen näyttelijän näyttelemää badass vammaista, ja toivoin hänelle annettavan suuremman roolin seuraavalla kaudella. Jouduin pettymään karusti. Jocelyn oli edelleen yhtä päämäärätietoinen, räväkkä ja teräväkielinen kuin ykköskaudella, mutta jos mahdollista, häntä näkyi ruudulla vielä vähemmän kuin ensimmäisellä kaudella. Leighton jopa käy kysymässä naiselta, tietääkö tämä jotain siistejä UG-bileitä, joihin hän voisi viedä Tamaran ja tietäähän Jocelyn. Silti, naista ei näy missään koko bileissä. Miksi, kysyn minä, sarjaan kirjoitetaan aivan huikea vammainen hahmo, jollaista vammaisuuden representointi on suorastaan huutanut, jos hänen potentiaaliaan ei kuitenkaan hyödynnetä?
Whitneyn kohdalla suhteissa ei tapahdu mitään kummallista. Aiemmalla kaudella nähty suhde opettajaan ja siinä kuviossa opettajan toisena naisena oleminen heijastuu hänen suhteeseensa Canaaniin. Whitney on selkeästi mustasukkainen kampuksen kahvilan uuden työntekijän ja poikaystävänsä väleistä, eikä luota tämän sanaan. Tyttö päätyy selaamaan poikaystävänsä viestit ja pari eroaa, kun Canaan ei ymmärrettävästi pysty olemaan suhteessa ihmiseen, joka ei luota häneen. Tapaus kuvaa hienosti sitä, kuinka asiat, joita meille on menneisyydessä tapahtunut, heijastuvat nykyhetkeen, ja kuinka tärkeää meidän on pyrkiä käsittelemään asioita.
Bela on aivan yhtä ärsyttävä kuin edellisellä kaudella. Hän on itsekeskeinen ja saa potkut naisten komedialehdestä, jota on ollut itse perustamassa, sillä antaa haastattelussa ymmärtää olleensa käytännössä yksin vastuussa lehden visiosta. Hän on seksisuhteessa Catullanin pääkirjoittajaan ja itse painottaa, kuinka tahtoo nimenomaan avoimen suhteen. Silti hän on mustasukkainen pojan tuodessa bileisiin toisen tytön, ja tekee vaikka mitä typerää saadakseen pojan mustasukkaiseksi. Samaan aikaan se, että Bela tajuaa omaavansa tunteita poikaa kohtaan, on hänelle maailman suurin kriisi. Bela pitää poikaa liian suurena nörttinä ja uhkana kuvitellulle cooliudelleen. Ottaen huomioon, miten törppö Bela on ollut kiinnostuksenkohdettaan kohtaan, kaikki tarjoillaan tälle kuin kultalautaselta: Poika suostuu suljettuun suhteeseen silmäänsä räpäyttämättä, kun Bela ilmoittaa haluavansa sellaisen.
Jos tästä farssista tulisi jotain opettavaista saada irti, olisi se varmaankin se, kuinka tunteidensa kohdetta ei voi loppuviimeksi valita. Kasuaalissa seksissä on aina se mahdollisuus, että toinen tai molemmat osapuolet kiintyvät. Toivoisin jokaisen Belan toilailuja seuraavan ymmärtävän, ettei Belan tapa toimia ole ok. Tunteet ovat pelottava ja joskus lamauttavakin asia. Vaikka sanat tuntuisivat hankalilta ja skenaariot toisen reaktiosta saattaisivat suorastaan kauhistuttaa, on kommunikointi silti tärkeää.
Kimberly… En jälleen kerran tiedä mitä hänestä sanoa. Mielipiteeni tyypistä ei pahemmin muuttunut. Tuntui, että hänen suussaan oli edelleen loputon sammakkolauma, joka pyrki pakoon vimmaisella tarpeella. Toki Kimberlyssäkin oli paljon hyvää: hän esimerkiksi järjesti mielenosoituksen, jossa puolusti alipalkattujen ruokalatyöntekijöiden oikeuksia. Kokonaisuudessaan kuitenkin tuntui, että hahmo vain yritti likaa. Seksuaalisuuden tai ihmissuhteiden näkökulmasta hahmo oli mitäänsanomaton. Suhde Nicoon päättyi pojan lentäessä ulos koulusta edellisen kauden tapahtumien johdosta. Kimberly onnistuu iskemään silmänsä koulun kuumaan uuteen vaihto-oppilaaseen, johon ei aluksi kuvittele omaavansa mahdollisuuksia. Muuten ihan kiinnostava juonenkäänne, mutta tämä sama kuvio nähtiin jo viime kaudella Nicon kanssa. Missä ovat uudet juonenkäänteet?
Toivoin sarjassa käsiteltävän laajemmin erilaisia seksuaalisia mieltymyksiä. Sarja kun oli aloittanut kevyen BDSM-kuvauksen jo Kimberlyn ja Nicon leikeissä. Kuvaus ei toki ollut ongelmaton, mutta elättelin toiveita siitä, että sarja olisi avoin kuvaamaan jotain muutakin kuin sitä intiimin kanssakäymisen kuvastoa, jota saamme jo kaikkialta.
Vaikka sarja ei vastannutkaan odotuksia seksuaalisuuden moninaisuuden kuvaamisen osalta, onnistui se mielestäni kuvaamaan äärimmäisen hyvin ystävyyttä: Tytöt ovat keskenään aivan erilaisista lähtökohdista. Silti heidän välillään näkyy aitoa ystävyyttä. Heillä on hauskaa yhdessä. He tukevat toisiaan: Leighton esimerkiksi lähtee Kimberlyn tueksi, kun tämä päättää luovuttaa munasoluja.
Toinen kausi sarjasta ei valitettavasti vastannut odotuksiani. Juonet tuntuivat paikoin liian köykäisiltä, sellaisilta, ettei niitä ole edes yritetty käsikirjoittaa mielenkiintoisesti tai katsojaa yllättäväksi. Siitä huolimatta suosittelisin sarjaa katsottavaksi yhä edelleen, sillä toisin kuin monet seksikomediat, tämä sarja yrittää käsitellä seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyviä teemoja. Vaikka kokonaisuudessaan petyinkin 2. kauden juonenkäänteisiin, olin osasta tapahtumia myös suunnattoman iloinen. Siinä, missä sarja onnistui, onnistui se hyvin.
Odotan siis kolmatta kautta, ja toivon sarjan kehittyvän parempaan suuntaan.
