Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa pohdin olemassa olevia vammaisuuden representaatioita. Millaisen kuvan ne antavat vammaisuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä? Näyttäydymmekö me tragedioina, vai onko yllemme puettu sankarin viitta pyytämättä? Mikä ehkä sykähdytti? Mikä ärsytti? Mitä olisin toivonut lisää?
Tämänkertainen juttusarjan osa on hiukan erilainen, sillä vertailen tässä peräti kolmea samasta tositapahtumasta ideansa saanutta elokuvaa. Vertailen alkuperäistä belgialaisfilmiä Hasta La Vista (2011) sen kahteen remakeen, hollantilaiselokuvaan Adios Amigos (2016) ja amerikkalaiselokuvaan Come as you Are (2019).
Elokuvat perustuvat tositapahtumaan. Vammainen henkilö (Asta) lähtee veljensä kanssa pitkälle roadtripile, mutta automatkan tavoite ei suinkaan ole veljesten välinen hauskanpito, vaan Astalla on selvä tavoite: hän tahtoo menettää neitsyytensä. Tämä matka on inspiroinut yhden dokumentin ja kolme fiktioitua filmatisointia. Suosion määrä kertonee, kuinka inspiroivana vammaisten seksuaalisuutta tunnutaan pitävän. Todellisuudessahan vammaisten seksuaalisuudessa ei ole mitään sen kummallisempaa kuin kenen tahansa muunkaan. Luonnollisesti halusin tutustua, kuinka tarina, joka on inspiroinut niin monta tuotosta, on onnistuttu ikuistamaan valkokankaalle, ja kuinka tarina on muuttunut.
Kaikissa elokuvissa kolme kaverusta lähtee matkalle, jonka päämääränä on viedä heidät bordelliin menettämään neitsyytensä. Haluan tarttua heti tähän. Kyllä, seksuaalisuuden toteuttaminen on jokaisen oikeus ja joillekin ihmisille, oli heillä vammaa tai ei, seksityöntekijöiden palvelujen käyttäminen voi olla paras, tai joissain tapauksissa ainoa (tai ainoalta tuntuva), vaihtoehto. Siksi seksityöhön liittyvää lainsäädäntöä tulisikin muuttaa sekä kuluttajan että palveluntarjoajan näkökulmasta suotuisammaksi. Se, mikä minua häiritsee, on tapa, jolla vammaisen parisuhteen muodostamista pidetään lähes mahdottomana. Kyllä, vammaisuus saattaa olla monelle deal breaker, mutta ei meitä vammaisia ole tuomittu elämään yksin. Toivoisin joissain kohtaa sellaisia representaatioita, joissa meidät nähdään muodostamassa parisuhteita ja tutustumassa seksuaalisuuteemme ilman, että vammastamme tulee kynnyskysymys.
KLISEISIIN KAATUMISTA
Jokaisessa näistä kolmesta elokuvasta toistuu samat kliseet, joista aina jaksan valittaa ja ärsyyntyä. Ensinnäkin: Vammainen rakastuu avustajaansa, tässä tapauksessa kuskina toimivaan naiseen. Kaikissa elokuvissa kuskiin ihastunut hahmo oli sama. Minusta oli ihanaa, että elokuvassa pyrittiin näyttämään syvempää rakkautta maksetun, tai baarista pokatun kevyen kohtaamisen sijaan, mutta täytyikö rakkauden kohteen olla juuri avustaja? Adios Amigosissa, tai Hasta La Vistassakaan, hahmojen välistä kemiaa ei nimittäin näkynyt nimeksikään. Se tuntui ainoastaan päälle liimatulta. Come as you Are -elokuvassa hahmojen välinen kemia on puolestaan heti ilmiselvää.
Toinen kliseistä on kuolevan vammaisen klisee. Eräs päähahmoista nimittäin näkee viimeisen auringonnousunsa reissun aikana. Ymmärtääkseni Astan, eli hänen, johon tämä tarina löyhästi perustuu, veli ei kuollut roadtripin aikana. Miksi elokuviin siis piti kirjoittaa kuoleva vammainen? Come as You Are herätti minussa kliseisiin ärsyyntymisen ohella iloa ja riemua. Hasta la Vista ja Adios Amigos sen sijaan lähinnä pöyristyttävät..
Katsoin elokuvat käsikirjoittajaystäväni kanssa, ja kävimmekin eloisan keskustelun myös elokuvan kielen eroista eurooppalaisten ja amerikkalaisten elokuvien välillä. Osittain elokuvakokemukseen vaikuttaa myös puhuttu kieli; englanniksi elokuvaa on helppo seurata, kun taas hollanti ei minulta taivu. Elokuvan kieli on kuitenkin laajempi kokonaisuus. Amerikkalaisen elokuvan kieli on meille tuttua ja vaikuttaa vahvasti myös eurooppalaiseen elokuvaan. Amerikkalaiset kuitenkin käyttävät arkkityyppejä ja trooppeja huomattavasti eurooppalaisia innokkaammin ja rohkeammin. Tietyllä tapaa voisi sanoa, että amerikkalaiset hyödyntävät eräänlaista elokuvan pikakirjoitusta. Joitain katsojia tämä ärsyttää ja tuntuu kliseiseltä. Oli tyylistä mitä mieltä tahansa, on amerikkalainen tapa tehokasta. Come as You Aren kohdalla tarinankerronta on myös taidokasta. Hahmoista maalataan arkkityyppejä ja trooppeja hyödyntäen lopulta uskottavampia ja kolmiulotteisempia hahmoja, kuin eurooppalaisista vastineistaan.
Come as You Are -elokuvassa kukin hahmo näytettiin kokonaisuutena. Vaikka heillä oli omat epäilyksensä mahdollisuuksistaan pariutua, ja Scotty oli selvästi menettänyt toivonsa rakkauden löytämisen suhteen, ja aavistuksen vammansa katkeroittama, oli hänellä elämä ja harrastuksia. Sekä Hasta La Vista, että Adios Amigos tuntuivat puolestaan näyttävän henkilön vain vammansa kanssa. Jälkimmäisenä mainitun elokuvan hahmoissa ei vaikuttanut olevan mitään syvyyttä ja heitä tuntui kiinnostavan ainoastaan paneminen. Hasta La Vistassa hahmoja yhdisti sentään viiniharrastus(!), joskaan hahmokehitystä ei ollut nähtävissä. Etenkin Hasta La Vistassa hahmot käyttäytyvät erittäin nihkeästi heitä kuskaavaa Claudea kohtaan. He arvostelevat jatkuvasti naisen ulkonäköä ja olemusta. Olen aina sanonut, että vammaisiakin olisi hyvä nähdä elokuvissa ja sarjoissa kusipäinä, mutta kusipäisyydelle tulee antaa syy. Vamma itsessään ei ole hyvä käsikirjoitusmotiivi kusipäisyydelle. Lisäksi se, että hahmot näytetään ajattelemassa vain hässimistä, siis sekä Hasta La Vistassa että Adios Amigosin tapauksessa, vahvistaa toista vammaisten seksuaalisuuteen liitettyä stereotypiaa: vammaiset ovat pervoja.
EROT HAHMOKUVAUKSISSA
Seuraavassa osassa käyn läpi kunkin hahmon ongelmat ja onnistumiset. Hahmojen nimet ovat elokuvien ilmestymisjärjestyksessä.
Sokea: Jozef / Joost / Mo Hasta La Vistassa ja Adios Amigosissa kumpaisessakin sokea hahmo näytetään koomisena kevennyksenä. Hänet näytetään kompelönä. Eurooppalaisissa filmatisoinneissa hahmo kirjaimellisesti törmäilee seiniin. Hasta La Vistassa hän on hukkua jokeen ja Adios Amigosissa hän marssii suoraan uima-altaaseen. Ymmärrän, että näkökyvyn puute saattaa haastaa paikoissa navigoimista, mutta seuraamieni sokeiden sisällöntuottajien vuoksi tiedän heidän lähtökohtaisesti osaavan navigoida keppinsä turvin äärimmäisen hyvin. Hahmo näytetään lisäksi mielestäni ketuttavalla tavalla avuttomana ja kujalla olevana. Tiiraillessaan kaukoputkellaan (sekä Jozefilla että Joostilla nimittäin on hiukan näkökykyä jäljellä) ohikulkevien naisten rintoja, on mies yksinkertaisesti karmiva ja limainen. Sen sijaan Mo kuvattiin mielestäni kokonaisuutena. Hän oli ajoittain epävarma ja hukassa itsensä kanssa. Hän epäröi ja hapuili sanoissaan. Hän vaikutti silti tietyllä tapaa järjen ääneltä. Hän oli inhimillinen, ja vaikka seksi kiinnostaa häntäkin, kuten ketä tahansa, ei hänestä tule kohtuuttoman kiimaista kuvaa, kuten verrokeistaan. Kysyessään Samilta neuvoa, mitä kaikkea hänen tulisi ottaa huomioon harrastaessaan seksiä, hän on on kysymyksenasettelussaan varovainen ja empiväinen sallien näin mielestäni Samille mahdollisuuden kieltäytyä vastaamasta kysymsyksiin, jos tämä ei tahdo vastata.
Aivokasvaimen kanssa elävä: Lars / Lars / Matt: Hahmo on joutunut pyörätuoliin aivokasvaimensa vuoksi. Matt/Lars vertailu on siinä mielessä kiinnostava, että Hasta La Vistan ja Adios Amigosin Larsseista tulee itseriittoinen olo. Aivan kuin hän pitäisi itseään muita matkaseuralaisiaan parempana, koska ei ole ollut syntymästään asti vammainen. Toisaalta Hasta la Vistassa hän näyttää oman haavoittuvuutensa käsitellessään kuolemaansa erään romahduksensa jälkeen. Luulen, että sekä Hasta La Vistassa, että Adios Amigosissa hahmon korostettu itsevarmuus johtuu siitä, että hän tahtoo peittää itseltäänkin omaa kuolevaisuuttaan. Mielenkiintoista kyllä, kumpikaan Larsseista tai Matt, eivät vaikuta kovin sairailta muutamaa kipu- ja pahoinvointikohtausta lukuun ottamatta ja silti juuri hän kuolee.
Siinä, missä Larsit jäivät jotenkin kylmiksi, oli Matt lämminhenkinen ja ymmärtäväinen. Mo’n ohella hän tuntui ajattelevan asioita järjellä, eikä mennyt tunteen mukana kuten Scotty. Hän esimerkiksi suostutteli Mo’n mukaan reissuun, hyvin argumentoiden, vailla painostusta. Vaikka hän menetti Scottyyn ajoittain hermonsa, hän kuitenkin auttoi tätä aina kun tarvitsi. Esimerkiksi heidän baarireissunsa kuvaa hyvin todellisuutta.
Vaikeavammainen/lihassairauden omaava Philip / Philip / Scotty. Tämä hahmo on reissuidean takana kaikissa elokuvissa. Hasta La Vistassa ja Adios Amigosissa hänen ainoa ajatuksensa tuntuu olevan hässiminen, tai sitten se, että hän on kehonsa vanki. Hasta La Vistassa hänen harrastuksiinsa kuuluu myös viinin litkiminen. Philip on selvästi katkeroitunut ja vihaa maailmaa. Hän haastaa riitaa ihmisten kanssa syyttä ja on suorastaan huutava esimerkki katkeroituneesta vihaisesta vammaisesta. Jos joku näkee ainoastaan tuollaisen representaation vammaisuudesta, ei liene mikään ihme, jos suhtautuu meikäläisiin ennakkoluuloisesti. Kasvua ei tapahdu, eikä kusipäisyydelle kerrota syytä.
Scotty on hänkin kusipää, mutta sen osoitetaan olevan ominaisuus muiden joukossa, ei automaattisesti sidoksissa vammaan. Kusipäisyytensä vastapainoksi hän on karismaattinen ja hauska. Hän on niin jumissa itsensä kanssa, ettei edes huomaa kuntoutuskeskuksen työntekijän olevan pihkassa häneen, ennen kuin reissusta palatessa Mo vääntää hänelle asian rautalangasta. Hänkin tuntee olevansa kehonsa vanki, mutta päästää ihmiset lähelleen. Hän osaa pitää hauskaa ja antaa Mattin asenteen vaikuttaa itseensä. Hän alkaa uskoa mahdollisuuksiinsa toteuttaa itseään vammasta huolimatta. Hän lähteekin kehittämään itseään musiikkiharrastuksen parissa. Scotty vaikuttaa aluksi itsekkäältä, mutta kun Matt ojentaa häntä, hän ottaa opikseen. Anteeksipyynnöt ovat vilpittömiä. Epävarman pinnan alla sykkii hyvä sydän.
Kuski / avustaja: Claude / Lub / Sam: Claude on kuskeista aluksi ehkä välinpitämättömimmän oloinen. Hän ei korvaansa lotkauta, kun pojat heittävät puhelimensa ulos ikkunasta. Hän paljastuu myöhemmin tuomituksi rikolliseksi, mikä herättää minussa kysymyksiä: Miksi helvetissä tähän ratkaisuun oli päädytty? Näkivätkö kirjoittajat rikollisen olevan ainoa, joka olisi suostuvainen tuollaiseen matkaan? Adios Amigos oli elokuvista ensimmäinen, jonka näin ja siitä on jo tovi. Erityisesti tässä kuskin tai avustajan roolissa oleva (Lub) jäi jotenkin hirvittävän etäiseksi. Hän tuntui kuin rooliinsa kyllästyneeltä äitihahmolta, joka ensin yrittää saada miehet luopumaan suunnitelmistaan ja sitten yhtäkkiä tutustuttaa heidät ystäviinsä. Lub ei missään kohtaa ole osa joukkoa, enkä voi sanoa hänen ja Joostin välillä olleen minkäännäköistä kemiaa. Hahmon motiivit niin reissuun lähtemiselle, kuin reissussa olemisellekin ovat minulle täysi mysteeri. Hän ei myöskään kohtele miehiä kuten kuuluu, vaan suhtautuu heihin holhoavasti. Come as you aren Sam on tomera musta nainen, jolta eivät lopu sanat kesken. Aluksi luulin ratkaisun olevan vain Hollywoodin tapa lisätä castin diversiteettiä. Hyvin nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että hahmo, ja sen näyttelijävalinta olivat loistavia. Sam huolehtii pojista ja on keskeyttää reissun siinä kohtaa, kun pojat heittävät puhelimensa menemään. Hän on osa porukkaa, pitäen hauskaa päähenkilöiden kanssa ja ystävystyen heidän kanssaan. Hän kuitenkin ojentaa esimerkiksi Scottya kun siihen on tarve. Sam heittää ajoittain myös katsojaan iskeviä vitsejä.
Elokuvasssa Come as You Are nähdään hienoa hahmokehitystä ja hahmodynamiikkaa. Vaikka Scotty on tässäkin elokuvassa kuvattu vammaansa kyllästyneenä ja hän kokee olevansa kehonsa vanki, oppii hän Mattin myötä arvostamaan elämäänsä ja tavoittelemaan unelmiaan. Toisin kuin muissa elokuvissa, Come as You Aressa hahmojen välinen ystävyys on uskottavaa. He kannustavat toisiaan pois mukavuusalueiltaan, riitelevät räikeästi ja menettävät toisiinsa hermonsa. Etenkin Matt huomauttaa jatkuvasti Scottylle tämän törppöilystä. Vaikka he menettävät toisiinsa hermonsa, tukevat he toisiaan empimättä silloin, kun on tarvis. Myös Sam on aidosti osa porukkaa, eikä hänen ja Mo:n välinen rakkaustarina tunnu päälleliimatulta tai pakotetulta.
Usein valitan siitä, kuinka vammaiset tupataan näyttämään nyhveröiden kaltaisina. Siis hiljaisina hissukoina, jotka pysyttelevät varjoissa. Tämä tympii, sillä kyllä mekin osaamme pitää meteliä, riehua ja retteleidä. Come as You are ei sorru nyhveröyden kliseeseen. Kun baarissa olevat miehet ovat tökeröitä Samia kohtaan, ryntää kolmikkomme Samin apuun ja aloittaa tappelun puolustaakseen naisen oikeuksia. En kannata väkivaltaa, mutta tämä oli loistava veto.
Ainakin Hasta La Vistassa, sekä Come as You Are –elokuvissa oli kohtaus, jossa ystävysten vanhemmat löytävät heidät ja ovat valmiita viemään heidät kotiin vasten miesten tahtoa. Päähenkilömme olivat lähteneet reissuun salaa, sillä tiesivät vanhempiensa estävän heitä. Haluan painottaa, että kyseessä tosiaan olivat aikuiset miehet. Lisäksi vanhemmat eivät tienneet, millaisiin haasteisiin ja jopa vaaratilanteisiin heidän jälkikasvunsa oli joutunut. He vain tahtoivat viedä lapsensa kotiin, sillä eivät luottaneet näiden mahdollisuuksiin selvitä maailmassa. Tämän kuvaamisessa kaikki elokuvat onnistuivat mielestäni loistavasti. Tosimaailmassakin liian monet vanhemmat kieltäytyvät näkemästä lastaan aikuisena ja haluaisivat vain pitää hänet pumpulissa. Lapsen ylisuojelu ei auta ketään, vaan on karhunpalvelus. Se aiheuttaa turhautumista ja pahimmillaan etäännyttää lapsen vanhemmasta.
PARIUTUMISEN HAASTEITA
Come as You Are pohtii suunnattoman hienosti sitä, mikä merkitys seksuaalisuuden kohtaamisella on. Mo toteaa, ettei hän pysty käyttämään seksityöntekijän palveluita, sillä tahtoo ensimmäisen kertansa olevan erityinen. Scotty vastaa toivovansa samaa, muttei näe sitä itselleen mahdollisena. Tämä herätti minussa monenlaisia tunteita. Lähtökohtaisesti minua suututtaa, että elokuvissa ja sarjoissa näytetään vammaisen pariutuminen aina suhteettoman haasteellisena. Ymmärrän kuitenkin Scottyn suhtautumisen: Hän on omaksunut sisäistetyn ableismin, merkin siitä, että hänessä olisi jotain vikaa. Haluan painottaa: lähtökohtaisesti vamma tai sairaus ei vie pois henkilön kykyä pariutua tai olla tasavertainen kumppani. Olisinkin toivonut kovasti näkeväni Scottyn pariutuvan. Kyllä, lopussa nähdään, kuinka Scotty ja kuntoutuskeskuksen vastaanottovirkailija sopivat treffit, mutta emme nähneet vilaustakaan siitä, miten homma kehittyi, vai kehittyikö.
Vaikken pitänytkään elokuvien narratiivista, joka hokee vammaisen pariutumisen olevan kohtuuttoman hankalaa, pidin siitä, etteivät kuskina toimineet hahmot koskaan kyseenalaistaneet vammaisten halua mennä seksityöntekijän pakeille. Heille se oli normaali asia. Hollantilaiset tosin alun perin lähtivät helposta seksistä tunnettuun bilekaupunkiin iskemään naisia; heillä kun ei olisi tarvetta road tripille ulkomaille, sillä seksityö on siellä laillista ja vammaisten osalta jopa tuettua. Vaikka vamma tai sairaus ei lähtökohtaisesti estäkään pariutumasta, olisi seksityön laillistaminen ja siitä puhuminen laajamittaisemmin suunnattoman tärkeää. Monelle seksityöntekijän palvelut voivat (ainakin jossain kohtaa elämää) olla ainoa (tai ainoa mieluisa) mahdollisuus toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan. Ammattilaisilla käyminen voi lisäksi poistaa ensimmäiseen kertaan liittyviä paineita ja pelkoja. Olisikin tärkeää, että seksityöntekijöiden palvelujen ostaminen ja markkinointi tehtäisiin helpommaksi, jotta jokaisella olisi mahdollisuus toteuttaa seksuaalisuuttaan ilman pelkoa stigmasta.
Vaikka Come as You Are ei ollut vapaa kliseistä, oli se mielestäni kaiken kaikkiaan onnistunut kuvaus itsenäisyydestä, ystävyydestä, henkisestä kasvusta ja kaipuusta kosketukseen. Sen sijaan en oikein ymmärrä kahden muun elokuvan suosiota. Ne eivät ole erityisen nautittavia elokuvina ja hahmot ovat varsin raskaita tyyppejä. Elokuvien pointti tuntuukin olevan pelkästään viesti siitä, että vammaisillakin on seksuaalisuus. Mutta kun ottaa huomioon elokuvien horjahtelevan representaation, mikä niiden viesti lopulta oli?
Tätä Vammaisuuden näyttämöä oli mielenkiintoinen tehdä. Tässä kolmen tuotoksen vertailussa huomataan, miten suuri mahti elokuvalla ja etenkin sen taustatiimillä on. Kaikki elokuvat herättivät minussa monenlaisia tunteita, mutta keskenänsä nämä tunteet olivat pitkälti täysin erilaisia suhteessa toisiinsa. Taustalla vaikuttaa paitsi elokuvantelijöiden taito, myös intentio ja tiedot vammaisuudesta. Siinä, missä Adios Amigos ja Hasta La Vista tuntuivat pilkkaavan vammaisia, näytti Come as you are heidät kokonaisuutena, värikkäinä persoonina. Mikään elokuvista ei suinkaan ollut ongelmaton representoidessaan vammaisuutta: kaikissa vammaisia näyttelivät vammattomat näyttelijät. Mainitsen sen kuitenkin vain sivuhuomiona, sillä se ei missään elokuvassa muodostunut ongelmaksi. Come as you aressa hahmot ja tarina tempasivat mukaansa ja eurooppalaiselokuvissa ongelmaksi muodostui törpöt valinnat sokean hahmon kuvaamisessa, ei niinkään näytteleminen. Come as you are ja Hasta La Vista löytyvät tällä hetkellä ladattuna Youtubesta, Adios Amigos puolestaan löytyy Netflixistä.
