Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden representaatioita. Käsittelyssäni voivat olla niin sarjat, elokuvat, podcastit kuin kirjatkin. Pyrin tarkastelemaan käsittelyssäni olevaa tuotosta monesta erilaisesta näkökulmasta: Oliko representaatio samaistuttavaa/todentuntuista? Mistä iloitsin aidosti ja mikä onnistui? Mikä jäi hampaankoloon? Mitä olisin kaivannut lisää?
Tällä kertaa arvostelussani on kansainvälisestikin palkittu suomalainen Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia. Juoneltaan elokuva on yksinkertainen: MS-taudin halvaannuttama ja sokeuttama Jaakko päättää lähteä yksin kotoaan Tampereelta Hämeenlinnaan Sirpa-rakkaansa luo junalla. Luulisi, että homma olisi varsin yksinkertainen, mutta todellisuus olisi aivan toinen.
Elokuva onnistui monessa asiassa. Ensinnäkin, Jaakon roolissa nähtiin Petri Poikolainen. Poikolainen on menestyksekkään näyttelijänuran aiemmin tehnyt MS-tautia itsekin sairastava mies. Sairastumisen myötä hän jäi oireiden pahennuttua eläkkeelle näyttelijän työstään, mutta palasi tekemään tämän roolin. Poikolainen käyttää itse pyörätuolia, ja on sokeutunut taudin edetessä. Representaatio on siis aitoa ja todentuntuista ja se näkyy. Katsojalle välittyy uskottavasti kaikki se, mitä Jaakko käy läpi. Se ei tunnu päälle liimatulta tai käsikirjoitetuilta, vaan aidolta kuvaukselta. Tämä on harvinaista vammaiselokuvissa, jotka yleensä sortuvat joko siihen, että ne keskittyvät liikaa vammaan, tai ylikorostavat jotain tiettyjä vammaisuuteen liittyviä seikkoja. Haluan vielä sanoa, kuinka suuresti arvostan Poikolaisen näyttelijänsuoritusta. Se tuntui ytimissä saakka.
Vaikka elokuvan keskiössä on Jaakon vamma, joka hyvin konkreettisesti rajoittaa tämän arkea, ja on tehnyt itseilmaisun esimerkiksi entisten harrastusten kautta mahdottomaksi, ei miestä silti näytetä vain vammanaan. Hän on kokonainen hahmo, jonka yksi ominaisuus vamma on. Katsojalle käy nopeasti selväksi, että mies omaa vahvat, argumentoidut mielipiteet elokuviin liittyen. Hän on tarmokas: kun hän päättää jotain, hän myös tekee kaikkensa sen saavuttaakseen. Hän on inan näsäviisas, ja toisina hetkinä hyvin ärsyttävä tyyppi – aivan kuten ihmiset tosielämässäkin ovat. Huomaa, että Jaakko tosiaankin on nimenomaan menettänyt toimintakykyään huomattavasti, sillä tavat, joilla hän puhuu kehostaan, kertovat tietyntyyppisestä katkeruudesta. Vaikka hahmossa on nähtävissä katkeruutta, ei hänessä missään nimessä ole ainesta säälin kohteeksi.
Ehdottoman uniikin elokuvasta tekee tarinankerronta: Elokuva päästää katsojan kurkistamaan, millaista on olla näkövammainen. Tämä simulaatio on rakennettu kuvauksen kautta. Ainoa asia, mitä katsoja näkee selvästi, ovat Jaakon kasvot, ja asiat joita tämä koskee, kuten vaikkapa hampaita harjaava hammasharja. Kaikki muu on sumua. Tämä ratkaisu auttaa jollain tasolla ymmärtämään, miltä näön menettäminen saattaisi tuntua. Paitsi, että tämä on kekseliästä, uutta ja arvokas kokemus, on se myös omiaan lisäämään katsojan ahdistusta. Se on jotain, mitä emme odota, ja mihin emme ole tottuneet. Se on ahdistavaa, koska näkevinä arkiset havaintomme nojaavat hyvin voimakkaasti näköön.
Vammaisina kohtaamme usein holhoamista: Kykyämme selvitä arkisista asioista ilman ulkopuolista apua saatetaan toistuvasti ja täysin avoimesti kyseenalaistaa, oli vamma mikä hyvänsä. Ihmiset saattavat haluta yrittää päättää asioita puolestamme. Näin on myös Jaakon kohdalla. Hänen turhautumisensa toisten holhoavaan ja muuten alentavaan kohteluun on suorastaan hykerryttävän samaistuttavaa. Olinkin riemuissani, kun Jaakko päätti sekä avustajansa, että isänsä vastustelusta huolimatta lähteä auttamaan rakastaan, kun tällä on hätä. Mielestäni juoni olisi ollut loistava, jos hän olisi lähtenyt matkaan, joutunut erinäisiin hankaluuksiin ja ongelmatilanteisiin, joista kuitenkin olisi selvinnyt omatoimisesti älynsä ansiosta.
Elokuvantekijät kuitenkin päätyivät aivan toisenlaiseen ratkaisuun. Junamatkallaan Jaakko joutuu Scorpions-paitaisen sekakäyttäjän kaappaamaksi. Scorpions-mies on velkaa diilerilleen, ja ajattelee Jaakon avulla saavansa rahat, joita tarvitsee. Vaikka hahmo on aluksi uhkaileva, on hänessä selvästi pehmeämpi puoli kuin diilerissä, joka on avoimen väkivaltainen ja välittää selvästi vain rahoistaan. Jaakko selviää pitkälle verbaalisen lahjakkuutensa ansiosta. Sanavalmiudellaan hän onnistuu voittamaan Scorpions-miehen puolelleen diilerin mentyä nostamaan Jaakon rahoja. Lopulta tämä uskoutuu Jaakolle elämästään, heidän välilleen syntyy löyhä yhteys ja lopulta hän yrittää puhua sen puolesta, että Jaakko tulisi päästää menemään.
Lopulta Jaakko päästetäänkin menemään – mutta hänet jätetään oman onnensa nojaan hylättyyn tehdashalliin. Hän kaatuu yrittäessään luovia tietään ihmisten ilmoille. Jaakko on siis selvinnyt väkivaltaisista ryöstäjistä, mutta hänen onnistunut pelastumisensa epäonnistuu sillä hetkellä, kun tuoli kellahtaa kumolleen. Vammaisesta, joka oli aiemmin selvinnyt nimenomaan nokkeluutensa ansiosta, tulee jälleen vammattoman (tässä tapauksessa kirjaimellisesti) pelastettava ja pelastama. Omalla tavallaan tämä syö Jaakon pelottomuutta ja neuvokkuutta tehden siitä vähemmän merkittävää.
Ylipäätään tekijöiden valinta kaapatuksi joutumisesta kommelluksien sijaan on minusta kyseenalainen. Mielestäni se osoittaa holhoajien olleen oikeassa. ”Vammaista ei voi päästää yksin liikkumaan ja kokeilemaan siipiään, kun ei se kuitenkaan selviäisi”, muodostuu mielestäni elokuvan epäilemättä tahattomaksi viestiksi. Tätä en olisi kaivannut, sillä tällaista kerrontaa meillä on jo aivan liikaa.
Vaikkei juoni ollutkaan toivotuimmasta päästä, oli elokuva kaikessa ahdistavuudessaan suorastaan nerokas, tarinankerronnallisesti uniikiksi luettava katselukokemus. Voin lämpimästi suositella elokuvaa aivan kaikille, jotka kestävät raskaampaa, tunteisiin ehdottomasti vetoavaa katsottavaa. Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titaniciaon katsottavissa Yle Areenassa.
