Yhteistyössä Espoo Cinén ja Vamlasin kanssa.
Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen jo olemassa olevia vammaisuuden representaatioita. Millaisessa valossa ne esittävät vammaisuuden? Mihin kykenen samaistumaan? Mikä häiritsi? Mitä olisin kaivannut lisää?
Tämänkertainen Vammaisuuden näyttämön osa on hiukan erilainen, sillä käsittelyssäni on Code of the Freaks. Lyhykäisyydessään, jos tätä blogin juttusarjaa olisi tekemässä useampi ihminen, voisi tämä olla kuin Code of the Freaksin kirjoitettu versio. Kyseisessä dokumenttielokuvassa käsitellään siis median, etenkin elokuvien, stereotyyppisiä tapoja kuvata vammaisuutta. Näitä käsityksiä purkavat monet elokuva-alaa eri positioista tarkkailevat ammattilaiset, tutkijat ja aktivistit. Kaikki dokumentissa esiintyvät ovat jollain tavalla vammaisia.
En oleta nykyisten tai tulevien elokuvantekijöiden päätyvän blogini vammaisrepresentaatioita käsittelevien tekstien pariin. En voi myöskään olettaa heidän löytävän tietään muiden aiheesta lehtien palstoilla keskustelua nostaneiden tekstieni pariin. Niinpä on tärkeää, että tällainen dokumentti on päässyt Crip Cinen ohjelmistoon. Espoo Cine on yksi Suomen suurimpia elokuvafestivaaleja, ja näin ollen sinne saapuu paljon Suomen elokuva- ja tv-alan tekijöitä sekä siitä kiinnostuneita. Vain siten, että pinttyneiden representaatioiden haitallisuudesta ollaan aidosti tietoisia, voidaan niitä päästä purkamaan. Mutta millaisia ajatuksia dokumentti herätti minussa, joka olen tutkinut runsaasti representaatioita, paitsi opinnoissaini, myös muuten?
Dokumentissa nostetaan esiin ne vammaisuuden kuvauksen kuluneet kliseet, joista itsekin olen blogissani vuosien varrella puhunut: vammainen toivoo kuolemaa tai kuolee, vammainen on katkera ja masentunut, vammaisella ei ole seksuaalisuutta tai vammainen rakastuu häntä hoitavaan henkilöön. Samaan tapaan keskustellaan siitä, miten haitallisia ajatukset vammaisesta tarvitsemassa pelastajaa ja toisaalta supervammaisesta ovat. (Voit lukea näistä vammaisrepresentaation sudenkuopista kirjoittamani tekstin tästä.) Merkityksellisen näiden representaatioiden käsittelemisestä tässä elokuvassa tekee se, kuinka niiden vaikutuksia sekä vammaisen minäkuvaan, että toisaalta meihin liittyviin ennakkoluuloihin, käsittelevät itse eri tavoin vammaiset ihmiset. Näin representaation moninaisuutta puidaan muustakin, kuin vaikka liikuntavammaisten näkökulmasta. Sain tästä moninaisten äänen kuulemisesta myös itse paljon irti.
Code of the Freaks on mielestäni osuva muistutus siitä, miten monin eri tavoin representaatiot voidaan kokea. Representaatio, joka on toisen mielestä hyvää, voi toisen mielestä olla loukkaavaa. Näinpä onkin hyvä muistaa audiovisuaalisten teosten vaikutuksen perustuvan aina tulkintaan. Olen itsekin kritisoinut sitä, miten vammaisten elämää ei sovi nähdä inspiraation lähteenä silloin, kun elämme vain tavallista elämää. Minua kuitenkin häiritsi dokumentissa se, miten Hellen Kellerin elämästä tehtyä filmiä kuvattiin inspiraatiopornoksi. Kyllä, esimerkiksi hänen tapansa kommunikoida oli hänelle arkipäivää. Kuitenkin hänen saavutuksensa olivat ehdottoman ihailtavia. Olen vahvasti sitä mieltä, että vammaisten elämästä saa myös inspiroitua, jos siihen on ns. aitoa syytä, eli inspiraatio on jokin muu kuin se, että vammainen vain sattuu olemaan olemassa muiden ihmisten joukossa. Koska vammaisuus on vielä nykyäänkin kuriositeetti, tulee sen normalisoimiseksi tarjota laajaa, kirjavaa ja monipuolista representaatiota. Tästä voit lukea kyselytutkimukseen perustuvan tekstini siitä, kuinka representaatio vaikuttaa käsitykseemme itsestämme ja muista. Tästä puolestaan voit lukea, millaista representaatiota me vammaiset kaipaamme.
Dokumentissa pohdittiin mielenkiintoisella tavalla myös vammaisten yhteisöä versus ableistista yhteiskuntaa. Tähän käytettiin apuna kulttimaineeseen noussutta Freaks-elokuvaa vuodelta 1932. Tuohon aikaan, ja vuosikymmeninä ennen tätä, vammaisuus nähtiin kuriositeettina, ja vammaisia löytyi usein kiertävistä friikkisirkuksista, joissa vammattomat saattoivat käydä heitä katsomassa. Elokuvaa dokumentissa käsittelevät henkilöt nostavat esiin sen, kuinka elokuvassa vammaisilla on tiivis, hyvä yhteisö, jossa he ovat onnellisia. Yhteisön ulkopuolinen maailma on se, joka hylkii heitä ja kurjistaa heidän elämäänsä. Tämä on tärkeä asia muistettavaksi myös tosielämästä.
Dokumentti ei tarjonnut minulle hirvittävästi uusia näkökulmia, ellei lasketa lyhytkasvuisuuden kuvaamisen vaikutuksia lyhytkasvuisten minäkuvaan. Kuten olen sanonut, ihminen voi tehdä analyyseja vain oman elämänkokemuksensa tai välittömän lähipiirinsä kautta. Siitä huolimatta koen, että elokuva antoi paljon hyviä vinkkejä siitä, miten välttää vammaisuuden kuvaamiseen liittyviä yleisiä sudenkuoppia, sekä kuvasti oivalla tavalla sitä, miten representaatio on aina subjektiivista: toisin sanoen representaatio voi olla toisen (vammaisen) mielestä hyvää ja toisen mielestä puolestaan huonoa. Toivon sinun katsovan dokumentin, jos sinulla on siihen mahdollisuus, etenkin jos et ole aiemmin pysähtynyt miettimään representaatioita. Samaan tapaan toivon sinun katsovan dokumentin, mikäli olet elokuva-alan ammattilainen. Code of the Freaks on nähtävissä Crip Cinessä maanantaina 21. ja torstaina 24.8. Dokumentti on mahdollista nähdä myös verkossa. (Linkki löytyy Crip Cine linkistä)
24.8. klo 17 alkavan näytöksen jälkeen on luvassa vammaisuuden representaatioista keskusteleva paneeli, jossa myös minä olen puhumassa. Paneeli on Vamlasin ja Espoo Cinen yhteistyötä.
Lue myös muut Crip Cine -elokuvien arvostelut:
Vammaisuuden näyttämö: The Rite of Spring
Vammaisuuden näyttämö: Is There Anybody Out There?
Vammaisuuden näyttämö: Eva-Maria
Kynäniekan salaiset mietteet 