Seksuaalisuus dokumenteissa on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia seksuaalisuuskuvastoja erilaisissa asiasisällöissä seksuaalineuvojan ammattitaitoa hyödyntäen. Analyysissäni kysyn seuraavia kysymyksiä: Onko representaatio todentuntuista ja mistä pidin? Missä valossa ohjelma käsitteli esiin nostamiaan teemoja? Mitä olisin kaivannut lisää?
Tällä kertaa analyysissani on joulukuussa 2023 ilmestynyt Suomi on queer, joka on merkittävä virstanpylväs ja työkalu Suomen sateenkaarihistorian kuvaamisessa. Tämä analyysi on hiukan erilainen, sillä olin itse yksi sarjan queer-ikoneista. (Olin toki äärimmäisen otettu tästä kunniasta, mutta se hämmensi hiukan. Puhun someissani queeriydestä huomattavasti vähemmän kuin muista teemoista.) Osallisuuteni vuoksi tiedän ohjelmasta enemmän kuin keskivertokatsoja.
Yleisessä keskustelussa sateenkaarevuutta pidetään helposti muoti-ilmiönä tai vaiheena. Totuus on, että meitä on aina ollut, kuten Suomi on queerkin todistaa. Se, että sateenkaari-ihmisiä näkyy nyt enemmän kuin vuosikymmeniä sitten, johtuu kahdesta asiasta: Nykyään on, konservatiivisesta ajattelusta, takkuilevasta lainsäädännöstä ja fobiasta huolimatta, turvallisempaa tulla kaapista kuin vuosia aiemmin. Toisekseen, ihmisillä on enemmän tietoa, joten heidän on helpompi sanoittaa kokemuksiaan: jos ei ole esimerkiksi termejä tai vertailukohtaa, johon peilata kokemuksiaan, on omien tuntemusten kuvaaminen haastavaa.
Suomi on queer on poikkeuksellisen nerokkaasti rakennettu dokumentti. Se hyppii kekseliäästi päähenkilöidensä tarinoiden, historian havinan ja asiantuntijahaastattelujen välillä. Historiaa kuullaan paitsi päähenkilöiden kertomana, myös esimerkiksi vanhojen televisioklippien kautta. Vaihteleva kerronnan tyyli pitää katsojan otteessaan. Ainoa kerronnallinen ongelma, jonka huomaan, on se, ettei historiassa eteneminen ole aina lineaarista. Tämä saattaa tehdä seuraamisesta ajoittain haastavaa.
Kun puhutaan sateenkaarevien asioista, muuttuvat puhujat usein koko yhteisön kasvoiksi. Saman ongelman nostivat esiin myös haastatellut asiantuntijat, jotka kertoivat representaatioiden harvalukuisuudesta aikana ennen somea. Tässä dokumenttisarjassa huolehdittiin representaation moniäänisyydestä. Päähenkilöt, jotka ovat julkisuudesta tuttuja henkilöitä ja meikä, tulivat kaikki jossain määrin eri taustoista ja elämäntilanteista: oli laulajia, somevaikuttajia, aktivisteja ja taiteilijoita. Sarjassa oli jossain määrin esillä myös eri etnisyydet ja toimintakyvyt. Asiantuntijoita puolestaan oli päätä huimaava lista ja heistä kaikki kertoivat faktojen lisäksi myös omaa historiaansa. Dokumentti teki hyvin selväksi, etteivät sateenkaarevat ole keskenään samanlaisia. Toki tarinoissa oli yhteneviä tapahtumia ja tunteita, mikä omalta osaltaan antaa kuvaa yhteisöllisyyden tärkeydestä: Voidakseen hyvin vähemmistöön kuuluva tarvitsee vertaistukea.
Suomi on queeria voisi kuvata tunteiden vuoristoradaksi. Ei siksi, että olisin muuttanut toistuvasti mieleni siitä, onko sarja hyvin toteutettu vai ei. Ailahtelevat tunteeni johtuivat nimenomaan siitä, mitä sarjassa käsiteltiiin.
Millaisia tunteita koin?
Minua suututti valtavasti se, miten sateenkaari-ihmisiä on kohdeltu menneinä vuosikymmeninä, sillä voin vain kuvitella, miltä on tuntunut, kun jopa lait määrittelevät sinut sairaaksi, eikä positiivista representaatiota tai sateenkaari-ihmisille turvallisia tiloja juuri ollut, tai niitä oli hankala löytää. Minua suututti toisaalta myös se, miten halventavasti monet representaatiot ovat kuvanneet sateenkaari-ihmiset menneinä vuosikymmeninä. Turhauduin siihen, miten monet julkisesti sateenkaarevat joutuivat median silmätikuiksi. Ymmärrän heidän samalla luoneen monelle tärkeää representaatiota. Suutuin siitä, miten monet ovat joutuneet kipuilemaan identiteettinsä kanssa, ja kuinka meillä Suomessa on aktiivisesti kielletty esimerkiksi homoudesta kertominen. Järkytyin siitä, miten takapajuinen Suomi on ollut esimerkiksi lainsäädännössä ja asenteissaan verrattuna moneen muuhun maahan. Ahdistuin, sillä ymmärsin, kuinka paljon näitä samoja asenteita elää edelleen, ja kuinka konservatiiviset ajatukset ja fobiat tuntuvat vain nostaneen päätään viime vuosina.
Toisaalta koin riemua. Iloitsin mahdollisuudesta oppia ja siitä, miten tämä dokumentti oli rakennettu. Riemuitsin siitä, miten viisaasti kaikki haastateltavat puhuivat, ja miten moninaisia ääniä katsoja pääsee kuulemaan. Minua lämmitti myös se, miten dokumentin halki jokaisesta haastateltavasta huokui viesti: “Me olemme täällä ja me olemme olemassa.” Lohtua toi se, että aiempinakin vuosikymmeninä sateenkaarevat ovat voineet pahoin, mutta meissä on ollut aina halu taistella näkyvyydestämme ja halu yhteisöllisyyteen. (Joskin täytyy muistaa, että myös sateenkaariyhteisössä voi esiintyä syrjintää.) Sateenkaarevien oikeudet on saavutettu kovalla työllä. Jos pidämme yhtä ja jaksamme taistella, on meillä mahdollisuudet tulla nähdyiksi samalla tavoin kuin heterot eli ilman kummastelua.
Vaikka tiesin perusidean siitä, miten jaksot oli tarkoitus rakentaa, myös yllätyin siitä, millainen lopputulos oli. Jaksoihin oli saatu valtava määrä ajankuvaa ja käsinkosketeltavia kokemuksia. Siitä huolimatta olisin kaivannut lisää tietoa. Olisin ollut valmis katsomaan enemmän jaksoja, sukeltamaan syvemmälle historiaan, tunteisiin ja tarinoihin. Dokumenttisarja oli yhtä aikaa ihailtavan kattava, mutta monesti tuntui, kuin asioiden läpi olisi joutunut vain juoksemaan. Se, miten paljon dokumenttisarjaan saatiin asiaa (vaikkakin moniäänisyydestään huolimatta ymmärrettävistä syista pintapuolisesti) kertoo tarpeestamme sateenkaarevien narratiiveille.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että itseään ja ympäristöään on helpompi ymmärtää, jos ymmärtää historiaa. Sateenkaarihistoria on kiinteä osa Suomen historiaa. Kun sateenkaarevien oikeuksia poljetaan nykymaailmassa, näyttää historian tarkastelu, kuinka paljon olemme edenneet laajassa mittakaavassa. Samaan aikaan se antaa toivoa: taistelulla on mahdollista saada muutosta aikaan. Näkisin, että tätä monipuolista ja kattavaa dokumenttia voisi hyvin käyttää esimerkiksi osana historian opetusta kouluissa, sillä se toimisi hyvin aasinsiltana vähemmistöjen aseman käsittelyyn.
Millainen kokemus sarjaan osallistuminen oli? Sanalla sanoen lämmin. Alusta alkaen huomasin jokaisella solullani tämän sarjan olevan meiltä meille tehty. Sensitiivisyys kaikkien asioiden osalta oli jotain sellaista, mitä en ollut ennen tuotannoissa kokenut, vaikka Ylen jutut ovatkin useimmiten tosi onnistuneita. Koin myös mielekkääksi sen, ettei minun tarvinnut kertoa ainoastaan omaa tarinaani, vaan sain toimia myös historiaa avaavana kertojaäänenä. Pelkästään oman tarinan kautta esillä oleminen on toisinaan raskasta, vaikka ymmärränkin kokemustarinoiden merkityksen positiivisen, eheän identiteetin muodostumiselle.
Suomi on queer on loistava, silmiä avaava dokumenttisarja, joka opetti minulle monia synkkiä asioita suomalaisesta sateenkaarihistoriasta. Vaikka dokumentti voi olla ajoittain vaikeaa katsottavaa raskaiden teemojensa vuoksi, suosittelen sitä aivan jokaiselle. Cis-heteroille, jotta he voisivat lisätä ymmärrystään ja toimia parempina liittolaisena, sekä sateenkaareville, jotka haluavat oppia historiastaan tai löytää samaistumispintaa.
Dokumenttisarja on katsottavissa YLE Areenassa.
Lue myös:
Miten jokainen voi olla hyvä liittolainen sateenkaari-ihmisille?
Kynäniekan salaiset mietteet 