”Ethän sä voi olla masentunut, sähän oot jatkuvasti menossa ja tekemässä. Masentunut on saamaton.” Edellä kuvattu on lause, jonka kuulen aivan liian usein. On totta, että meikätytöllä on aina tuhat rautaa tulessa. Yhtä totta on se, että olen ollut masentunut jo monta vuotta. Se, että on masentunut ei tarkoita, etteikö hän toisinaan hymyilisi tai nauraisi. Tässä sairaudessa on syklinsä.
Ihan samoin kuin vaikkapa fyysiset vammat tahi sairaudet, eivät psyykeen pahimmat viholliset, mielenterveydenongelmatkaan ilmene kaikilla samalla tavalla. Aivan samoin kuin esimerkiksi vammaisista, myös meistä mielenterveyskuntoutujista liikkuu mitä kummallisempia stereotypioita. Vaikka ne pitävät joidenkin kohdalla paikkansa, estävät ne ihmisiä näkemästä heitä, jotka oireilevat eri tavoin. Kenties he, jotka viimeiseen asti peittävät pahaa oloaan rohkean ja sinnikkään kuoren alle, tarvitsevat apua eniten.
Toisinaan masentunut asettaa kasvoilleen maskin. Ehkä se johtuu siitä, että hänelle on opetettu, ettei pahaa oloa ole soveliasta näyttää. Sitä pidetään heikkouden merkkinä. ”Eihän meidän perheellä nyt mitään ongelmia… Mitä naapurin rouvakin ajattelisi?” Kulissien on oltava kunnossa. Ehkä tunteiden patoamisen malli on opittu jo lapsena. Kenties masentunut ei tahdo huolestuttaa muita. Hän saattaa pelätä, mitä diagnoosin saaminen aiheuttaa hänen asemalleen yhteiskunnassa. Mielenterveysongelmat kun ovat yhä tabu. Niin ei pitäisi olla. Meitä pitäisi aiempaa tehokkaammin ohjata hoidon pariin ja muovata käyttäytymismallejamme niin, että ongelmista puhumiseen suhtauduttaisiin suopeammin, kannustavasti.
Osalle masentuneista synkimmässä vaiheessa suuri saavutus voi olla se, että hän saa roskat vietyä, toisella pahin vaihe saattaa olla silloin, kun kalenterissa ei ole hetkeäkään hengähdystaukoa. Näille masentuneille asioiden tekeminen on hankalaa, mutta he tekevät sen silti, sillä vaihtoehto kammottaa heitä. Nämä masentuneet pelkäävät hetkeä, jolloin tekemistä ei ole. He pelkäävät sitä, kun ne ajatukset, jotka eivät kestä päivänvaloa, pääsevät astumaan esiin. Pahimmillaan nuo synkät ajatukset tekevät ihmisestä sätkynuken ja vievät kyvyn nähdä hopeareunusta. Kuulun itse tähän kastiin.
Vaikka maski olisi kuinka tiukassa, rakoilee se silti ajoittain. Huomatkaa pienet totuudenhiput, uskaltakaa tarttua niihin. Jos epäilette läheisellänne olevan hätä, ette loukkaa häntä puuttumalla asiaan, mutta jotain kamalaa saattaa tapahtua, jos ette tartu toimeen. Toisinaan pieni merkki siitä, että joku välittää, antaa voimaa jatkaa.
Jos vihjeet eivät kuitenkaan olleet näkyviä ja läheisenne totesi maailman taakan olevan hänelle liian raskas, älkää syyttäkö itseänne. Se ei tuo läheistänne takaisin, mutta saattaa ajan kanssa suistaa teidät polulle, joka kävi hänelle liian raskaaksi. Masentunut ei tahtoisi, että hänen läheisensä elävät itsesyytöksessä, vaan yrittävät itse elää mahdollisimman onnellisena: kaukana tämän sairauden ikeestä. Vaikka masentuneen lähteminen oman käden kautta, voi tuntua itsekkäältä, se ei sitä ole. Hän saattaa nähdä, että maailmasta lähteminen on hänen läheisilleen parempi vaihtoehto.
Joskus apu, muistutus siitä, että olet tärkeä, voi tulla yllättävästä paikasta, lähes tuntemattomalta. Itselleni kävi näin viime joulukuussa, kun kantakahvilani pitäjä, kerrassaan sympaattinen mies, huomasi pahan oloni. Asiakaspalvelu oli moitteetonta kuten yleensä, mutta sillä kertaa siihen panostettiin erityisen paljon. Kahvilanpitäjän viimeiset sanat ennen poistumista lämmittävät mieltäni edelleen: ” Jos alkaa liikaa ketuttaa, tule tänne. V-käyrää ei pidä koskaan päästää liian korkealle, tiedän kokemuksesta kuinka kamalaa se on.”
Olen kahvilan vakiokasvo ja heitämme omistajan kanssa välillä vitsiä, mutta emme oikeastaan tunne toisiamme sen enempää. Silti hänen sanansa ovat jääneet mieleeni, parin kuukauden jälkeenkin. Älä siis koskaan ajattele olevasi liian vieras osoittaaksesi tukea. Pienilläkin teoilla on suuri merkitys.
Sinulle, joka kamppailet tämän saman paholaisen kanssa: Muista, että oman pahan olon näyttäminen ei ole heikkoutta. On ok pyytää apua.
