Tasa-arvosta puhutaan paljon, mutta todellisuus on, että vielä vuonna 2019 yhteiskuntamme on siitä kaukana. Eri vähemmistöryhmiin kohdistuu edelleen käsittämätön määrä ennakkoluuloja. Pyörätuolia käyttävänä vammaisena kohtaan niitä päivittäin. Pelkästään kadulla kulkiessani minuun saattaa kohdistua kummastuneita ja halveksiviakin katseita. Vammaisuuteen liittyy pelkoa ja ennakkoasenteita, sillä asioista ei edelleenkään uskalleta puhua niiden oikeilla nimillä, eikä avoimesti. Vammaisuus on edelleen, järjestöaktivistien toimesta huolimatta, tabu. Todellisuudessa ihmisten pitäisi uskaltaa kysyä heitä mietityttäviä asioita avoimemmin. Vain avoimuus voi viedä meitä lähemmäs tasa-arvoa ja ymmärrystä.
Olen toiminut Invalidiliiton kokemuskouluttaja vuodesta 2015 asti. Toiminnan idea on se, että kierrän eri tahoilla kertomassa omien kokemuksieni kautta vammaisuudesta tilaajatahon pyytämien teemojen yhteydessä. Teemana voi olla esimerkiksi kuntoutus, seksuaalisuus tai vamman vaikutus psyykkiseen hyvinvointiin. Kaikki nämä ovat asioita, joista ei puhuta tarpeeksi, ainakaan oikeissa konteksteissa. Kokemuskouluttajatoiminnan pitäisi olla laajempaa. Meidän tulisi rummuttaa toimintaamme voimakkaammin, tehdä itsemme näkyviksi
Mikä sai minut aikanaan ryhtymään kokemuskouluttajaksi? Halusin, ja yhä haluan, olla mukana rakentamassa yhteiskuntaa, jossa ihmisiä uskalletaan lähestyä avoimesti ja estotta. Me vammaiset olemme ihmisiä siinä missä kuka tahansa muukin. Me vain liikumme tai kommunikoimme hieman eri tavalla. Tarvitsemme astetta enemmän apua kuin vammattomat, mutta yhtä lailla meillä on oikeus tulla kohdatuksi persoonina, omina itsenämme. Haluan haastaa ihmisiä kysymään ja kohtaamaan. Tahdon olla luomassa avointa vuorovaikutusta, tarjota areenan, jossa yleisöni voi kysyä asioita, joita se ei ole muuten uskaltanut tiedustella. Parasta luennoimisessa on se, kun yleisön joukossa näkee ihmisiä, joiden kasvoilta huomaa selvästi, että he ovat oivaltaneet jotain. Sydäntäni lämmittää aina, kun saan yleisöltäni vilpitöntä kiitosta.
Täytyy kuitenkin myöntää, että kokemuskouluttajan työssä on myös nurja puolensa. Etenkin silloin, kun on vetänyt saman päivän aikana monta luentoa, saattaa takki olla päivän päätteeksi totaalisen tyhjä. Päästäähän luennoitsija puheenvuoronsa aikana joukon tuntemattomia ihmisiä iholleen. Etenkin normaalisti yksityisyydestään tarkalle ihmiselle tämä voi olla hyvin kuluttavaa. Siksi luennoitsijan on hyvä tunnistaa omat rajansa ja noudattaa niitä.
Kokemuskouluttajan työ on ruohonjuuritasolla tapahtuvaa vaikuttamista parhaimmillaan. Olin 9.2. luennoimassa Lasten Fysioterapialiiton Helmipäivillä pitkien asiakassuhteiden merkityksestä kuntoutuksessa. Sain paljon kiitosta luennostani, avoimuudesta ja selkeydestä. Monet yleisöstä totesivat, että päättäjien pitäisi kuulla se mitä luennossani sanoin. Silloin ymmärsin jotain.
Kokemuskouluttajan puheenvuorot eivät tosiaankaan ole vain erilaisille opiskelijaryhmille. Niistä hyötyisi aivan jokainen, myös ne kokeneet konkarit, joille ei ihan heti uskoisi voivansa opettaa mitään. Henkilökohtaiset kokemukset ovat tärkeitä, sillä ne auttavat ymmärtämään ja antavat asioille uudenlaista syvyyttä.
Annetaan siis äänemme kuulua – puhutaan asioista avoimesti!
Jos kokemuskouluttajan luento alkoi kiinnostamaan, voit lukea siitä tarkemmin tämän blogin yläosasta löytyviltä sivuilta.
