Olet ehkä lukenut muutaman päivitykseni, kenties tämä on ensimmäisesi. Oli miten oli, on aika selvittää tarkoitusperiäni hiukan. Jos olet lukenut aiempia tekstejäni, olet ehkä huomannut niiden olevan hyvin kannanottavia, kärkkäitäkin jopa. Miksi? Haluan vaikuttaa, tahdon herättää tunteita ja keskustelua.
Olen sitä mieltä, että vaikka vammaisuudesta ja sen eri aspekteista puhutaankin paljon ja olemme yhä enemmän esillä, meihin kohdistuu silti arkipäiväisessä elämässä huomattava määrä ennakkoluuloja. Kuinka monta kertaa minulta on työhaastattelussa, jos sinne asti olen päässyt, on kysytty, miten voisin vaikkapa toimisto – tai myyntihommia pystytty tekemään. Miten se, että käytän pyörätuolia ja tarvitsen apua pienissä arkipäivän asioissa, rajoittaisi kykyäni olla toimistorotta, myyjä tai kirjoittaja? Ei mitenkään. Olen ollut töissä kirjastossa, organisoinut lastenleiriä, tiedottajana, viime kesän olin feissaamassa eräälle järjestölle. Nyt olen erään järjestön kolumnisti, varainhankkija toiselle järjestölle ja käyn satunnaisesti luennoimassa vammaisuudesta eri tahoille. Miten en siis voisi antaa työpanostani yhteiskunnalle?
Lukemattomia kertoja multa on tiedusteltu, kuinka harrastan seksiä. Kuinka monelta terveeltä tuota kysyttäisiin ainakaan siinä mielessä mitä minulta on kysytty? Kuinka moni tuntematon tekisi niin?
Jotkut väittävät, että vammaisuus ei ole enää tabu. En voi allekirjoittaa väitettä. Jos vammaisuuteen suhtauduttaisiin normaalisti, ei meitä katsottaisi kadulla kummeksuen, uskaltamatta tulla kysymään sitä, mikä mieltä painoi. Meidät otettaisiin vakavasti.
Toinen asia, johon yhteiskunnassamme ei osata suhtautua oikein on mielenterveydelliset ongelmat. Vaikka niistä puhutaan aiempaa enemmän, liittyy niihin silti stigmaa. Apua ei uskalleta hakea, sillä diagnoosin ajatellaan vaikuttavan asemaan yhteiskunnassa tahi siihen, miten ystävät tai läheiset siihen suhtautuisivat. Usein ihmisillä on voittamattomuuden illuusio ” eihän se nyt minua voi koskettaa” – ajatus, joka hankaloittaa hoitoon hakeutumista. Kanavat hoitoon pääsyssä eivät ole kaikille yhtä helpot. Jonot ovat usein pitkiä, ja apua tarvitseva saattaa ajatella ettei häntä oteta tosissaan. Sen täytyy muuttua.
Tahdon nostaa pöydälle asioita, joista ei puhuta, mutta joiden pitäisi tulla kuulluksi. Haluan kuitenkin painottaa, että vaikka nostan esiin (mielestäni) tärkeitä asioita joita näen yhteiskunnassamme, puhun vain omasta kokemuksestani. En voi, enkä tahdokaan sanoa, että kaikki tietyn ihmisryhmän jäsenet tuntevat tai ajattelevat samoin.
Kynäilen kaikista mieltäni askarruttavista asioista, jotka näen merkittävinä, vaikka tekstini saattavatkin painottua esim. vammaisuuteen.
