Eduskunta hylkäsi viime viikolla Ei myytävänä – kansalaisaloitteen, jonka mukaan vammaisten elämänmittaiset palvelut pitäisi rajata hankintalain ulkopuolelle. Näillä palveluilla tarkoitetaan mm. asumispalveluita. Kun asumispalvelut kilpailutetaan, voi vammainen joutua muuttamaan kotoaan jopa kahden vuoden välein ilman, että häneltä kysytään mitään. Kuulostaako reilulta? Kuvittele itsesi siihen tilanteeseen. Miten sinä reagoisit siihen, että sinulta vietäisiin yhtäkkiä koti ja / tai toimiva tukirinki ympäriltä. Musertavaltahan se tuntuisi, eikö totta?
Monet meistä vammaisista reagoivat elämän suuriin muutoksiin stressillä, joka etenkin meillä spastisuudesta kärsivällä aiheuttaa kohtuutonta kireyttä. Muistan kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni, kroppani päätti vetää itsensä täysin lukkoon ja kesti hyvin pitkään, että sain sen auki ja pystyin taas toimimaan. Monelle meistä radikaali elämänmuutos ilman, että olemme saaneet siihen vaikuttaa, voi pahimmillaan aiheuttaa toimintakyvyn romahduksen.
Se, että tahot joutuvat toimimaan kulut minimoiden, aiheuttaa sen, että toimitaan rahankiilto silmissä asiakkaan etu unohtaen. Silloin vammainen ei välttämättä saa elää omannäköistään elämää, kaikki tehdään nopeimman kautta ja ainoastaan välttämättömyydet tehdään. Pahimmassa tapauksessa vammaisen menoja saatetaan rajoittaa, vaikka siihen ei olisi esimerkiksi hänen terveytensä kannalta mitään syytä. Kilpailutuksen vuoksi monessa yrityksessä henkilöstö on minimissä, mikä tarkoittaa sitä, että jonot ovat pitkät. Muistan useammankin kerran, kun jouduin odottamaan esimerkiksi kuntopyörässä pari tuntia, että minut tullaan auttamaan siitä pois. Ihan sama, olisiko minulla ollut esimerkiksi vessahätä vai ei. Odottamaan jouduin silti. Kuulostaako tämä ihmisarvoiselta elämältä?
Meidät passivoidaan jo sillä, että normaalista arjestamme tehdään mahdotonta. Emme ehdi tehdä asioita, joita meidän piti. Lopulta emme edes tahdo tehdä mitään, sillä huonot elinolot vievät halun elää. Olin tässä huonossa asumisyksikössä puoli vuotta, etsiessäni omaa asuntoa, jota voisin pyörittää henkilökohtaisen avun turvin. Yhtään kauempaa en olisi kestänyt, sillä itkin itseni uneen joka ainoa yö.
Toki on olemassa yhä myös hyviä asumispalveluyksiköitä, jossa asukkaan sana merkitsee ja hän itse päättää miten elämäänsä elää, juuri niin kuin sen pitääkin mennä. Itsellänikin on kokemuksia tällaisista yksiköistä ja olen sen paikan henkilökunnalle ikuisesti kiitollinen, sillä heillä oli iso rooli kuntoutumisessani suuren leikkauksen jälkeen. Silti olen suunnattoman onnellinen siitä, että nykyään minun ei tarvitse olla kilpailutuksen pyörteissä muuten kuin kuntoutuksen osalta, sillä avustajanikaan ei eivät tule firmasta.
Hylätessään Ei myytävänä – aloitteen eduskunta määräsi valtioneuvoston kokoamaan asiantuntiaryhmän, joka valmistelisi viipymättä säädösmuutokset, joilla tuettaisiin paremmin osallisuutemme keinoja. Sydäntäni kalvaa kuitenkin pelko siitä, kuullaanko tätä asiantuntijaryhmää oikeasti asioissamme, vai onko se perustettu vain nimellisesti. Siispä kysynkin: Miksi meidän elämällämme on hintalappu? Kun vammainen kulutetaan loppuun, tulee siitä yhteiskunnalle vain tappiota.
