Suomalaiset ovat masentunutta kansaa. Yhä useampi saa diagnoosin, mutta tilastot olisivat vielä synkempiä, jos kaikki asian kanssa kamppailevat hakisivat apua. Moni meistä ei kuitenkaan uskalla hakeutua palveluiden piiriin.
Miksi me suomalaiset sitten voimme niin huonosti? Osasyy on yhteiskunnan luomat paineet ja no, rehellisesti sanottuna järjestelmämme paradoksit. . Meidän pitäisi olla koulutettuja, jotta saisimme töitä. Opiskelijoiden tuista kuitenkin leikataan jatkuvasti, joten jos haluaa edes ruokaa pöytään, on pakko käydä töissä. Vaan kuinka käyt töissä, josta maksetaan tarpeeksi, ellei sinulla ole papereita jotka todistavat pätevyytesi? Jokainen penni täytyy laskea tarkkaan. Samaan aikaan koulusta pitäisi häipyä entistä nopeammin. Onko ihmekään, jos opiskelija palaa kaiken keskellä loppuun? Eikä niitä töitä aina löydy silloinkaan, vaikka paperit olisivat taskussa, kovasta yrityksestä huolimatta. Yhteiskuntamme tulisi muuttua ja järjestelmän tulisi olla armollisempi, jotta voisimme antaa itsemme vetää henkeä.
Suurin ongelma on kuitenkin se, etteivät mielenterveyspalvelut ole kaikkien niitä tarvitsevien saatavilla. Jos olet opiskelija tai koululainen, ympäriltä löytyy koulukuraattoreita – ja psykologeja. Heidän luokseen kuitenkin pääsee juttelemaan kohtalaisen helposti, ilman suurempia jonoja. Tämä kuitenkin vaatii sen, että sinä itse uskallat myöntää itsellesi, että jokin on pielessä. Suomalaisessa kulttuurissa ongelmat nähdään valitettavan usein heikkouksina ja mieliimme on pinttynyt ajatus, että kulissien tulisi olla kunnossa. Mitä helvetin väliä on, mitä jos joku tietää sinun käyvän terapiassa? Ei niin mitään.
Vastaavasti sinulla tulisi olla kaveri, joka huomaa, että kaikki ei ole hyvin ja patistaisi sinut hakemaan apua. Suurin osa mielenterveysongelmaisista voi kuitenkin kärsiä yksinäisyydestä, jolloin ei ole välttämättä ketään huomaamassa pahaa oloa. Masentunut voi peitellä vointiaan myös siksi, että hän pelkää, ettei häntä oteta vakavasti. Kenties hänellä on aiempaa kokemusta vähätellyksi tulemisesta.
Mutta entäpä ne jotka eivät ole koulussa tai opiskele? Heidän tilanteensa on paljon heikompi.. Jonot ovat pitkiä, eikä sinua välttämättä oteta hoitoon, ellet akuutisti ole vaaraksi itsellesi tai jollekin muulle. Usein huomataan vasta kun jotain on jo tapahtunut.
Puhumaan pääseminenkään ei aina ole tie onneen. Vaikka pääsisikin käsittelemään ongelmiaan ripeällä aikataululla, ovat alun hoitokontaktit ainakin opiskelijaterveydenhuollossa hälyttävän lyhyitä. Pitempiaikaiseen hoitosuhteeseen pääseminen tarkoittaa usein paperien pyörittelyä ja asioiden käsittely voi kestää pitkään. Tällä välin ihminen voi pudota ns. tyhjiöön vailla tukiverkkoa.
Itseäni häiritsee se, että hirvittävän usein lääkkeiden ajatellaan olevan vastaus kaikkeen. Lääkkeet aiheuttavat kuitenkin kovin usein sivuvaikutuksia, joiden aiheuttamat haitat voivat pahimmassa tapauksessa kumota aineen tuomat hyödyt. On toki tilanteita, joissa lääkkeistä on kiistaton hyöty, mutta silloinkin niitä tulisi käyttää vain niin paljon kun oikeasti on tarve. Jotta ihminen voi hyvin, on terapian mielestäni oltava säännöllinen osa kuntoutumista koko hoitojakson ajan.
Masentunut tai muu mielenterveysongelmainen, joka ei saa apua, on yhteiskunnalle kuluerä. Palveluiden tulisi olla helpommin saatavilla, sillä jos apua tarjotaan ajoissa, on se parempi myös yhteiskunnan kannalta. Jos ihmiset voivat hyvin, ovat he tuottavampia.
