Jokainen voi olla syömishäiriön uhri

Nykyajan kauneusihanteet ovat vääristyneitä. Media tuputtaa meille kuvaa langanlaihasta tai tikkiin treenatusta henkilöstä ja kertoo, että vain se vartalotyyppi on kaunis. Ensinnäkin, otettava huomioon se, että kaikki eivät tule moista vartaloa saavuttamaan, vaikka kuinka treenaisivat. Epärealistista kroppaa havitellessa on olemassa se riski, että homma karkaa käsistä ja silloin vastassa on varsin pirullinen vihollinen nimittäin syömishäiriö. Ja tämän perkeleen kanssahan sitten tapellaan vuosia. Eikä se pirulainen välttämättä helpota koskaan täysin vaan saattaa jäädä varjoihin piileksimään, odottamaan hetkeä, jolloin voisi hyökätä uudestaan.

Usein kun ajatellaan syömishäiriöistä, ensimmäisenä mieleen tulee anoreksia. Kun ajatellaan anoreksiaa, tulee mieleen stereotyyppisesti ihminen, joka liikkuu kuin hullu, heräten yölläkin tekemään kymmenien ja taas kymmenien kyykkyjen sarjoja. Ei yleensä ajatella, että anoreksiaa voisi sairastaa joku, joka ei urheile.

Karu fakta on, että kuka tahansa meistä voi sairastua syömishäiriöön. Minä olen elävä esimerkki siitä. Enkä ole ainoa syömishäiriön kanssa joskus kamppaillut vammainen.  Kun sairastuin, olin vasta esiteini. Tuolloin minä en kuntoillut ollenkaan.  Vihasin liikuntaa yli kaiken ja tein vain sen mitä oli pakko, mihin fysioterapeutit minut komensivat.  Silti, pahimmillaan olin hälyttävässä  kunnossa.  Miten? Lakkasin syömästä.

Luulen. että itselläni osasyy siihen, miksi sairastuin oli tunne kontrollin puuttumisesta. Me vammaiset emme pysty hallitsemaan kehojamme siinä missä terveet. Niihin aikoihin minulla oli vammakriisi. Olinko “Pinja, jolla on sattuu olemaan vamma” vai “Cepari-Pinja, jonka vamma hallitsee ja kahlitsee.” Tuolloin minulla oli orpo olo, ja tuntui etten hallitse kehoani lainkaan. Se sattui. Ajattelin, että paino olisi jotain, mitä pystyisin hallitsemaan.  Tämän lisäksi kuulin useampaan otteeseen olevani painava, vaikka olenkin aina ollut hoikka. Jälkeenpäin ajateltuna tiedostan, että minua avustaneiden kommentit johtuivat todennäköisesti siitä, että heillä oli vääränlaiset tekniikat, ja he olivat ajattelemattomia. Mutta esiteinin mieli on herkkä, minkä sille voi.

Syömishäiriö on vakava ongelma, jota ei vieläkään  oteta  tosissaan. Kommentoimme toistemme vartaloita liian herkästi, usein turhan kriittiseen sävyyn.  Kehut ovat periaatteessa hyvästä, mutta saattavat olla myös haitaksi, jos henkilön mieli on sairastunut.  Silloin ne ruokkivat kieroutuneitamielikuvia siitä, että pitäisi olla vielä laihempi, ettei mikään riitä.

Meidän pitäisi  luopua typeristä mielikuvistamme: Päästää irti siitä käsityksestä, millainen syömishäiriöinen on. Meidän pitäisi lakata tuomitsemasta heitä, jotka sairastuvat ja ymmärtää, että se on samanlainen sairaus kuin vaikkapa masennus. Syömishäiriöstä yli pääseminen ei ole helppoa. ja se voi laueta koska tahansa.

Oma polkuni takaisin terveiden kirjoihin oli pitkä ja kivinen, kaukana helposta. Löysin avun liikunnasta. Kun aloin treenaamaan tosissani, lisätäkseni itsenäisyyttäni ja parantaakseni hyvinvointiani, ryhdyin myös syömään. Vaikken enää anoreksian kanssa kamppailekaan tiedostan, että olen yhä epävarmempi kehostani kuin monet ystävistäni.

Meidän tulisi muuttaa käsitystämme siitä, mikä on kaunista ja hyväksyttävää. Meidän täytyisi  ymmärtää, että niin kauan kun ihminen on sinut oman kehonsa kanssa ja elää hyvää elämää, hän on kaunis.