Missä ovat vammaiset mediassa? Rupesin pohtimaan tätä jokin aika sitten ennen katsoessani GLEE:tä. Nyt joku tätä tekstiä lukeva varmasti pohtii, että koko ajanhan meistä vammaisista kirjoitellaan artikkeleita tai, että kyllähän me vammaiset voimme kirjoittaa blogeja. Tehdäänhän meistä dokumenttejakin. Meidän vammaisten, etenkin ”aitojen vammaisten” puuttuminen viihteestä on hälyttävää.
Mutta missä ovat vammaiset sarjoissa ja elokuvissa? Meitä näkyy viihteessä todella vähän. Se on asia, joka pitäisi muuttaa. Sarjoihin tai elokuviin ei useinkaan kirjoiteta vammaista hahmoa, etenkään liikuntarajoitteista. Jos käsikirjoituksessa on pyörätuolissa oleva hahmo, näyttelee roolin usein vammaton. Tämä on asetelma, jossa ei ole mitään järkeä.
Käytän esimerkkinä elokuvaa Fundamentals of Caring. Elokuva on hyvin tehty. Se kuvaa osuvasti avustajan ja avustettavan välistä suhdetta, ja suhteen muuttumista ystävyydeksi ja aidoksi välittämiseksi. Itkin aikoinani elokuvaa katsoessa vuolaasti, sillä niin paljon se muistutti minua menneestä.
Päänäyttelijän roolisuoritus on onnistunut ja vaikeavammaisuutta on kuvattu teoksessa uskottavasti. Todellisuudessa tämänkin hahmon näyttelijä on vammaton. Vaikka taustatyö oli selkeästi tehty, oli tähän ratkaisuun päädytty. Miksi? Vammaiskentällä olisi ollut varmasti ihmisiä, jotka olisivat olleet roolista kiinnostuneet ja olisivat siitä selviytyneet.
Toinen räikeä esimerkki terveen käyttämisestä vammaisen roolissa on GLEE. Siinä Artie on pyörätuolissa halvaannuttuaan onnettomuuden jälkeen. Tämäkin roolityö on hyvä mutta mikään ei selitä minulle, miksei tässä sarjassa ole käytetty oikeasti pyörätuolissa olevaa näyttelijää.
Vaikka käytän esimerkeissäni paljon jenkkituotantoa, toimii siellä homma paremmin kuin Suomessa. Jenkeissä nettisivuilta löytyy lukuisia listoja siitä, missä elokuvissa ja sarjoissa näyttelee vammaisia ihmisiä. Näillä sivuilla roolisuorituksista on käyty keskustelua. Suomessa vastaavia listoja ei löydy. Liikuntavammaisista näyttelijöistä itselleni tulee mieleen ainoastaan Salattujen elämien Taiga, jota näyttelee Daniela Hoffström.
Luultavasti osasyy siihen, ettei vaikkapa liikuntavammaisia nähdä ruudulla on se, että tuotantoyhtiöt eivät kovinkaan usein mainosta tällaisen roolin olevan tarjolla. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole kytköksiä alaan, eivät välttämättä koskaan kuule viestiä.
Mielestäni olisi hyvä, jos erilaisia rajoitteita nostettaisiin esiin viihteessä, eikä vain dokumentaarisesti. Sarjat ovat ihmisille arkipäiväinen rentoutumiskeino. Jos erilaisuutta tuotaisiin sarjoissa esiin aiempaa voimakkaammin, voisi siitä tulla normaalimpi asia heidän arjessaan ja vammaista uskallettaisiin lähestyä rohkeammin ja korrektimmin. Tämä ei tarkoita, että sarjan tai edes hahmojen juonien pitäisi pyöriä vamman ympärillä, vaan että vammaisia näyttelijöitä nähtäisiin ylipäätään.
Tiedän kaksi sarjaa. Joissa on vammainen näyttelee vammaista. Netflixissä on Special, joka kertoo näyttelijän omasta elämästään. Toinen sarja on Speechless, joka on Viaplayssa. Se kertoo perheessä, jossa on vammainen nuori ja puhumaton.
Hyvä että näitä on 🙂 Kuten postauksessakin mainitsin, ulkomaisessa tuotannossa aitous on otettu paremmin huomioon kuin täällä meillä kotimaassa. Kuitenkin, katsotaan asiaa mistä maasta käsin tahansa, hyödynnetään vammaisia näyttelijöitä tai sellaisiksi haluavia silti liian vähän.
Miksi vammaiset ujuttavat sanan VAMMA (VAMMAton) mukaan terveistä puhuttaessa?
Ei ole hävettävää olla vammainen, sanokaa vaan rohkeasti terveitä terveiksi.
Siitä yksinkertaisesta syystä, että usein terve ajatellaan sairaan vastakohdaksi. Vamma ja sairaus ovat eri asioita.