Pari viikkoa sitten tulin majapaikkaani täysin uupuneena. Vihasin ihmisiä, aivan jokaista. Halusin erakoitua luostariin keskelle ei mitään. Pian kysyttiin, mikä minun oli. En vastannut. En saanut sanoja ulos, ainoastaan lohdutonta, raivokasta itkua. Sellaista, jota ikäiseltäni ihmiseltä ei missään universumissa olettaisi. Silloin tajusin, kuinka loppu olen. Ymmärsin, etten ole koskaan ollut näin pahasti vailla suuntaa. Tuolloin toivon, että joku nappaisi minut kainaloon ja sanoisi asioiden järjestyvän, tuudittaisi lapsen tavoin.
Silloin jos koskaan minua huvitti se, kuinka tuntemattomat ja tututkin ihmiset sanovat minua itsevarmaksi ja vahvaksi, vaikka todellisuudessa olen kaikkea muuta. En toki kiellä sitä, ettenkö ulkoapäin voisi siltä vaikuttaa.
Itkupotkuraivarini seurauksena sain vihdoin keskusteltua sukulaiseni kanssa synkimmistä ajatuksistani. Ehkä hän ymmärsi, ehkä. Keskustelimme pitkään siitä, miten ”asennettani elämään” voisi parantaa.
Keskustelu sai minut hämmentymään. Hän totesi, että elämähän on tyytymistä. Että hänkin odottaa aina työpäivien päättymistä, on niiden jälkeen piipussa, eivätkä pienet asiat tuota hänelle onnentunteita. Hän ei myöskään ymmärrä sitä, miksi nuoret tuntuvat metsästävän aina jotain suurempaa. Hänen mielestään nämä tuntemukset ovat täysin normaaleja.
Olen samaa mieltä siitä, että nykynuoret kaipaavat usein elämystä toisensa perään, eivätkä tyydy sellaisiin pieniin asioihin, joita elämä on pullollaan. Sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt. Itse en kaipaa sitä, että tekisin puoli vuotta kolmea eri työtä ja lähtisin vuodeksi reppureissaamaan ja etsimään itseäni. Vaikka nautinkin uusista kokemuksista, en ole kokenut tarvetta mihinkään noin radikaaliin. Haluan kokea, että elämälläni olisi jonkinlainen tarkoitus, että tekisin mielekästä työtä ja ympärilläni olisi ihmisiä, jotka välittävät minusta, toki tahtoisin kipuni pois. Kokisin kaiken olevan hyvin, jos nämä yksinkertaiset asiat tapahtuisivat.
Kommentti tyytymisestä sai minut miettimään, että sitäkö elämä ja aikuisuus ovat: Odotetaan vain päivien päättymistä ja mennään sumussa se väliaika? Onko aikuisuus sitä, etteivät pienet asiat tuota iloa? Olenko minä sittenkin normaali aikuinen, enkä masentunut? Totesin, että ei, minua vaivaa masennus ja niin varmaan sukulaistanikin. En koe enää samanlaista mielihyvää niistä asioista, jotka aikanaan tuottivat minulle iloa.
Tahdon löytää elämälleni sen mielekkään sisällön ja tahdon, että maailma näyttäisi valoisemmalta. Ulkona on sää. Se sää ei aina ole hyvä, mutta meidän täytyy nähdä se ja vuodenaikojen vaihtelut. Jos ne menevät meiltä ohi, meidän on hakeuduttava apuun, sillä tasaiseen harmauteen ei pidä tyytyä. Se ei ole kenellekään normaali olotila.
Loputonta onnellisuutta on turha hakea, mutta sen hippuja voi ja pitääkin löytää arkipäiväisistä asioista, jokaiselle omanlaisistaan. Oli se sitten hyvään kirjaan uppoutuminen rankan työpäivän jälkeen, tai tuore valkosipulipatonki nautittuna auringonpaisteessa turvallisesta kainalosta käsin.
Kun mietin läheiseni kanssa käymääni keskustelua, pohdin yhtä kysymystä: onko kyseessä sukupolvien välinen kuilu? Onko vanhempi polvi niin juurtunut ajatukseen, että ongelmista ei puhuta, että ajattelee masennuksen olevan normaalia elämään tyytymistä?
Olen sanonut sen aiemmin, mutta sitä ei voi koskaan painottaa liikaa. Avunpyytämisessä ei ole mitään häpeällistä. Jos teistä tuntuu, että suupielenne ovat normaalia enemmän alaspäin pitkäkestoisesi, hakekaa apua. Kertokaa, miltä teistä tuntuu ja mitä ajattelette. Se pelottaa, ettekä aina saa toivomaanne vastausta, mutta älkää lakatko yrittämästä
