Olen lähtökohtaisesti ottanut sellaisen linjan, etten varsinaisesti kerro blogissa omasta elämästäni erityisen yksityiskohtaisesti vaan blogin fokus on yleisluontoisemmissa ilmiössä, joiden kuvaamisessa saatan toisinaan käyttää itseäni esimerkkinä. Tämän tekstin kanssa teen kuitenkin poikkeuksen. Tämä teksti valottaa omaa kamppailuani masennuksen kanssa. Kirjoitan tekstin, jotta stigma mielenterveyteen liittyvien sairauksien ympärillä oleva stigma hälvenisi.
~
Usein he, jotka eivät ole itse kokeneet mielenterveyden ongelmia, tai joiden lähipiiristä ei entuudestaan löydy niitä, ajattelevat, että ne iskevät vain tietyntyyppisiin ihmisiin, oli kyse sitten persoonaan, geeneihin tai elämäntapoihin liittyvistä seikoista. Totuus on kuitenkin toinen, sillä kukaan meistä ei ole immuuni näille viheliäisille sairauksille. Ne voivat puhjeta monen pienen asian summana, tai yhden ison triggerin aiheuttamana.
Vielä haitallisempi ihmisillä, joilta puuttuu oma kokemus, ja usein myös mielenterveyden häiriöistä kärsivilläkin, on se käsitys, että kun paraneminen alkaa, se on yksi suora viiva kohti maalia ja kun tuo viiva ylitetään, ei takaisin ole paluuta. Elämää voi jatkaa huoletta eteenpäin. Olisipa se niin helppoa. Pian sairastunut, ja todennäköisesti hänen läheisensäkin, oppivat, että takapakkeja tulee ja niitä voi tulla paljon.
Synkkyys vaanii nurkissa
Sairastuin diagnosoimattomaan masennukseen 2012-2013 taitteessa traumaattisen tapahtuman ja sen jälkipyykin seurauksena. Luulin olevani vahvempi, kuin mitä olin. Ajattelin, että voin nostaa toisen ihmisen suosta, ilman että kärsin siitä itse. Voi kuinka väärässä olinkaan. Rakastamani ihminen toki nousi suosta minun ja terapeutin, sekä ehkä muutaman muun läheisensä ansiosta. En kuitenkaan huomannut, että valuin itse kokoajan syvemmälle, jonnekin synkkään ja pimeään.
Jos minulta kysyttäisiin, mitkä ovat mieleenpainuvimmat sanat, jotka minulle on koskaan sanottu, tulisi vastaus kuin apteekin hyllyltä, sillä toisinaan näen niistä edelleen painajaisia: ”Ajattelin aikanaan, että kun lumet tulee, lähden. Sitten kohtasin sut. Ajattelin, että teen sut onnelliseksi ja sitten…. Nyt en tiedä mitä ajatella.” Noista sanoista alkoi henkinen helvetti, jonka kanssa kamppailen edelleen, vaikka itse suhteesta on kauan. En ymmärtänyt silloin, mitä toinen ajatteli sanoessaan noin. En kyennyt käsittämään, miten toinen voi olla niin itsekäs. Miten muka voisi tehdä toisen onnelliseksi, jos ajattelisi samalla vievänsä onnen jollain noin… lopullisella. En halunnut nähdä logiikkaa sanojen takana. Kauhukseni joudun kuitenkin huomaamaan, että nyt ymmärrän sen sairaan ajattelutavan. Ja mikä pahinta: Huomaan jollain tavalla samaistuvani siihen.
Jos tekee jonkun onnelliseksi ennen lähtöään, on onnistunut tekemään jotain hyvää ja kaunista omasta toivottomuudestaan huolimatta. Syvästi masentunut ei mieti seurauksia, sitä musertavaa surua ja yksinäisyyttä, joka valtaa läheiset lopullisen päätöksen jälkeen. Tai jos pysähtyykin miettimään, saattaa se tuntua liian etäiseltä.
Oma masennukseni ailahtelee. On hyviä ja huonoja jaksoja.
Hyvinä jaksoina minussa on tarmoa, nautin elämästä, en ehkä edelleenkään samalla tavalla kuin ennen sairastumistani, mutta nautin. Teen asioita koska haluan, en koska on pakko. Nauran ja hymyilen aidosti. Hakeudun aktiivisesti ihmisten seuraan ja jaksan nähdä muitakin kuin vain kaikista läheisinpiä ihmisiäni. Uskon itseeni ja elämän perimmäiseen hyvyyteen, eikä tulevaisuus ahdista, vaan näyttäytyy toiveikkaana. Mikä parasta, näen värit ja sään.
Huonoja jaksoja minusta ei juuri huomaa, ellen ole ihmisen kanssa, jolle paha oloni ja toivottomuuteni näyttäytyy suunnattomana raivona ja päättömänä kiukutteluna, sillä pelkään lohduttoman hysteerisen itkuni satuttavan vielä enemmän. Anteeksi äiti. Heille, joille en uskalla näyttää, kuinka syvällä olen, saatan vain vaikuttaa tavallistakin hiljaisemmalta, hajamielisemmältä tai väsyneemmältä. Usein vetoan kiireisiini.
Todellisuudessa haluaisin noina kausina jäädä sänkyyn ja velloa omassa päänsisäisessä helvetissäni. Se, että nousen ylös vuoteesta, on henkinen taisteluvoitto. Se, että menen töihin ja teen päivittäiset treenini, hoidan työnantajan velvollisuudet ja teen muutenkin kaiken, mitä minulta odotetaan, vaatii huonoina jaksoina kaiken voiman ja tahdonlujuuden, mitä minussa on.
Pahin kauteni sijoittui ehdottomasti vuosien 2015-2016 taitteeseen, kun toivuin massiivisesta leikkauksesta, jonka seurauksena jouduin opettelemaan kaiken uudestaan, eikä mitään tuntunut tapahtuvan, vaikka kuinka yritin. Voin sanoa, etten olisi tässä ilman erästä henkilöä, joka otti asiakseen nähdä minua joka viikonloppu noihin aikoihin ja soitteli minulle pitkiä puheluita sairaalaan. En kestänyt itseäni niin riippuvaisena muista ihmisistä, en nähnyt valoa tulevassa. En ollut tottunut siihen, ettei minulla ollut pienintäkään kontrollia jalkoihini, joilla olin kuitenkin tottunut siirtyilemään tuetusti paikasta toiseen, tekemään dallarilenkkejä ynnä muita harjoitteita. Alkuaikoina en saanut edes jalkaa koukkuun, vaikka käytin siihen kaiken tahdonvoimani. Nosturi, jota jouduin jonkun aikaa käyttämään, tuntui kuolemantuomiolta siihen tottumattomalle. Sen käyttäminen oli hidasta ja vaivalloista ja ko. apuvälineen käyttö rajoitti menemisiäni kohtuuttomasti. Olin varma, että jäisin tuohon toivottomaan tilaan ja itkin joka ilta, jolloin harjoittelusta huolimatta ei ollut tapahtunut mitään edistystä. Kun asiat sitten lopulta etenivät, tuntui se suoranaiselta ihmeeltä.
Syksy 2018-toukokuu 2019 ei ole ollut helppo sekään. Unelmani ja uusi alku, kaukana täältä ja minulle myrkyllisistä ihmisistä, vietiin minulta vain koska olen vammainen, on ollut kovempi pala kuin osaan itsekään sanoittaa. Mahdollisuuteni lähteä unelmani perään, oli käytännössä kiinni vain avustajatunneista, joita kunta ei minulle myöntänyt. “Miksi edes yritän? Eihän vammaisen elämää ja yrittämistä antaa panoksensa yhteiskunnalle pidetä missään arvossa.”
Minun on täytynyt miettiä elämäni täysin uudestaan ja tunnen olevani täysin jumissa. Unohtamatta kaatuneita, pitkiä ystävyyssuhteita ja muita, suuria asioita, jotka olen pitänyt pitkälti itselläni, etten aiheuttaisi turhaa huolta lähipiirilleni.
Olen mennyt vuoden autopilotilla, kuin sumussa, kiinnittämättä huomiota siihen mitä teen tai miksi. Se ei välttämättä välity ulospäin, käynhän töissä, kuntoilen ja pidän blogia. Tehokas autopilotti on selviytymiskeinoni, täytän päiväni tekemisellä, jotten olisi yksin ajatusteni kanssa. Muuten olisin varmaan pakkopaidassa pyöreässä huoneessa. Ehkä se tekisi hyvääkin.
Kun koin läheisen itsemurhayrityksen teininä, vannoin jo silloin, etten pistäisi lähipiiriäni kokemaan samaa. Itsemurhaa itsekkäämpää ei ole. Tästä lupauksesta aion pitää kiinni kynsin ja hampain. Se ei tarkoita, ettenkö toivoisi kuolemaa. Sitä minä nimittäin toivon, synkimpinä hetkinäni, kuten maatessani sängyssä yön pimeinä tunteina helvetin lieskat kehoani koetellen, kivun kourissa joka ei ota lakatakseen. Silloin vannon, että tämä sai olla viimeinen kerta, kun vietän yön valvoen kivuissa, jolle ei tunnu löytyvän kunnon selitystä. Nyt saa riittää.
Kerrat, jolloin olen ottanut kännykän esiin ja alkanut kirjoittaa parhaalle ystävälleni hyvästejä, ovat onneksi laskettavissa yhden käden sormilla. Koskaan en ole näitä viestejä lähettänyt, sillä muistan aina lupaukseni. Tiedän kuitenkin aiheuttaneeni lähimmäisissäni syvää huolta useammankin kerran.
Juuri nyt minulla menee kohtalaisen hyvin, jos ei ota huomioon jäätävää määrää tekemistä. Jumiuden ja eksyneisyyden tunne ja siitä johtuva ahdistus ei ole kadonnut mihinkään, se on vain hallinnassa, pienenä mörkönä takaraivossa ja toivon, ettei se nosta sieltä päätään. Tulevaisuuteni näyttää valoisammalta kuin aikoihin. Erityinen kiitos tästä kuuluu kahdelle ihmiselle, jotka ovat tämän vuoden puolella kannatelleet minua suunnattoman paljon, todennäköisesti jopa tajuamattaan. En tiedä millä ilveellä olen saanut voimaa päästää teidät kunnolla lähelleni, mutta olen siitä onnellinen.
Vaikka kaikki on nyt paremmin, itsetuho saattaa silti nostaa päätään. Parisen viikkoa sitten odotin Helsingin päässä junaa laiturilla, kun päähäni putkahti yhtäkkiä ajatus: Kuinka helppoa olisikaan avata jarrut ja kelata raiteille. Ei kukaan sitä saisi pois ajoissa. Kaikki olisi ohi. Ajatuksenjuoksuni sai minut hämmentymään ja säikähtämään. Kaikkihan oli hyvin.
Paraneminen vie aikaa
Jokaisella, jolla on mielenterveyden ongelmiin liittyvää taustaa, on omat demoninsa. Kun paraneminen alkaa niiden ääni hiljenee, ne vetäytyvät piilon. Se ei tarkoita, että niistä olisi päästy eroon. Ne ovat talviunilla, odottaen hetkeä, jolloin hyökätä.
Mielenterveysongelmat ovat monelle arka paikka. Niistä ei sovi tehdä pilkkaa tai heittää edes hyväntahtoista läppää, sillä jos sairastuneella on huonompi päivä ja demoni kuiskailee korvaan muutenkin, saattaa yksi ajattelematon kommentti syöstä syvemmälle kierteeseen.
Läheisenä sinä voit olla apuna ja tukena, tarkkailla paranemista auttaen sairastunutta pääsemään haasteiden yli. Muista kuitenkin pitää huolta itsestäsi, sekä se, ettei sairastunutta tarvitse pitää pumpulissa.
Jutun kuvat ja meikit: Aliisa Talonen. Demonin sarvet: Vera Konttinen
