Suojamuureista ja menettämisen pelosta

Meillä ihmisillä on kummallisia pelkoja, joista ehkä mielenkiintoisin on menettämisen pelko. Kun puhun tästä pelosta, tarkoitan sekä toisen ihmisen että kasvojen menettämisen pelkoa. Tällä pelolla on kaksi ääripäätä, ja kaikki mekanismin aiheuttama toiminta ja ajattelu on todennäköisesti täysin alitajuntaista.

Toinen niistä saa meidät tekemään kaikkemme, jotta ympärillämme olevilla ihmisillä olisi hyvä olla ja pyrkimään muovaamaan itsestämme sellaisen, joka vastaisi muiden toiveita ja odotuksia. Ajatusmalli on sairas ja vaikka se nakertaa vähitellen psyykettä, yllättävän moni meistä sortuu siihen jossain vaiheessa elämäänsä. Ihmisen tulee ensisijaisesti elää itselleen ja samalla pitää läheisistään huolta, ei elää ja olla heidän vuokseen tai heidän odotustensa ehdoilla.  Jos mietimme jatkuvasti toisten mielipiteitä, elämme jatkuvassa stressikierteessä ja menetämme järkemme.

Vastaavasti toinen ääripää rakentaa ympärilleen läpäisemättömän suojamuurin, eikä päästä ketään lähelleen.  Tämä ihmistyyppi pelkää, että menettää ihmisen, tai jos ihminen ei lähde kalppimaan niin ainakin kasvot ja maine on menetetty iäksi, jos näytetään omat todelliset ajatukset ja tunteet.  Pelko kiteytyy ajatukseen, oikeammin harhaan siitä, ettei vastapuoli kestäisikään näkemäänsä. Ehkä tilanteessa ajatellaan olevan riski, että ihmiset ympärillä muuttaisivat käsitystään avautuneesta henkilöstä ja heidän suhteestaan tähän. Ehkä toisen pelätään näkevän jotain sairasta. Ehkä luullaan, että toinen kokisi kohtaamansa tunteet liian voimakkaina, painaisi sisäistä SOS-nappiaan ja poistuu takavasemmalle. Ehkä tunteiden ajatellaan olevan liian voimakaitta käsiteltäväksi jopa itselle, olivat ne luonteeltaan millaisia vain.  Todellisuutta ei tahdota näyttää, sillä pelätään sen menettämistä, mitä jo on.

Loppupeleissä tämä pelko on kummassakin ääripäässään täysin turha. Pelko siitä, että läheiset ihmissuhteet satuttaisivat, on omalla tavallaan aiheellinen, mutta jos sen antaa hallita, ei koskaan voi saada aitoja ihmissuhteita. Toimivat, hyvät ihmissuhteet myrskyineen kaikkineen vaativat sen, että uskaltaa olla aidosti oma itsensä, eikä vedä roolia. Se, että laskee suojansa antaa paljon toiselle ja keskinäiselle suhteelle, mutta myös muurin laskeneelle ihmiselle itselleen. Ihmissuhteiden kautta oppii paljon itsestään.

Jos on koko ikänsä rakentanut ympärilleen läpitunkematonta panssaria, ei sen purkaminen käy hetkessä. Prosessille pitää antaa aikaa.  Kaikki alkaa pienistä askelista, kuten siitä, että ensin myöntää itselleen, että tuon toisen ihmisen kanssa on oikeastaan ihan helvetin hyvä olla ja että hänet ehkä haluttaisi ainakin yrittää päästää lähelle. Jotta tämä onnistuisi, täytyy osata kääntää se yksi tietty alitajuntainen vipu off-asentoon. Se vipu, joka sanoo, että tässä käy huonosti, jos nyt puhun. Se ei ole helppoa. Toinen täytyy päästää lähelle vaiheittain, avata yksitellen ovet menneisyyteen ja ajatusmaailmaan. Se on yksi rohkeimmista asioista, joita voi tunnetasolla tehdä.

Meidän jokaisen tulisi pysähtyä hetkeksi miettimään, kuinka suhtaudumme itseemme ja ympäristöömme. Jos huomaamme ajattelussamme jotain vikaa, tulisi meidän vaihtaa linssit, joiden läpi katsomme maailmaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.