Postausta ei ole kirjoitettu yhdessä Invalidiliiton kanssa, enkä tekstissä edusta liittoa. Kursivoidut tekstit ovat sitaatteja avustajakoiranomistajaa käyttävältö Serenityltä. Otin hänet kommentoimaan postausta, sillä hänellä on kokemusta koirasta. Itseltäni se vielä puuttuu.
Yksityisyys ei vammaiselle todellakaan ole itsestäänselvyys. Avustajat ovat läsnä avuntarpeesta riippuen ehkä jopa valtaosan vuorokaudesta. Se turhauttaa, mutta vaihtoehdot ovat vähissä, joten kiukku elämäntilanteesta on nieltävä. Introverttinä se on kuitenkin hyvin raskasta.
Vaihtoehto tai ainakin yksityisyyden lisääjä on olemassa. Sitä on kuitenkin hankala saada, mikä on väärin. Nyt puhun avustajakoirista. Avustajakoirilla tarkoitetaan koiraa, joka on koulutettu saajansa tarpeiden mukaan auttamaan erilaisissa päivittäisissä toiminnoissa, kuten pukeutumisessa, riisumisessa, asioinneissa, kodinhoidollisissa toimissa tai vaikkapa kävelyyn tukemisessa. Osa koulutetuista koirista osaa aistia esimerkiksi kipukohtauksetkin ja varoittaa omistajaansa ennen kohtauksen iskemistä, jotta tämä ehtii ottaa lääkkeet tai tehdä muut tarvittavat toimenpiteet. Koiransa ansiosta Serenity on voinut lopettaa paniikkihäiriöön liittyvän päivittäislääkityksen. “Rau puolittaa kohtauksen ohimenemiseen menevän ajan maadoittamalla minua nousemalla puoliksi syliini, laskemalla päänsä jalkojeni päälle tai ympäristön salliessa makaamalla kokonaan päälläni.”
Koirat ovat pelastaneet henkiäkin, sillä eräs aisti omistajansa happivajauksen ja toi happipullon tämän pyytämän mehulasin sijaan. Eräs taas varoitti omistajaansa tulipalon riskistä, ennen kuin se ehti syttyä.
Koira vähentää avuntarvetta parhaimmillaan merkittävästi murto-osaan aiemmasta, riippuen siitä, millaisiin asioihin ihminen tarvitsee apua. Kun ei ole enää samalla tavalla sidoksissa toisen ihmisen aikatauluihin, muuttuu elämä täysin. Useita vuosia koiraa odottanut Serenity kertoo: “En ihmettele yhtään, että avustajakoiran käyttäjät puhuvat koirista lottovoittona. Mikään pääpottikaan ei tosin toisi minulle samaa rohkeutta ja vapautta, jota Rau on minulle antanut.” Serenityn ei myöskään tarvitse esimerkiksi ottaa matkoilleen avustajaa mukaan varmuuden vuoksi, vaan hän selviää kaksin aputassunsa kanssa.
Toki aputassu tuo arkeen tukea, turvaa ja rutiineja. Koiran kanssa liikkuvaa vammaista lähestytään todennäköisemmin helpommin kuin henkilöä, joka liikkuu ilman eläintä. Karvainen kaveri toimii yhdistävänä tekijänä erilaisuuden ylitse.
>Koiran kouluttaminen on kallista, sillä yhden aputassun kouluttaminen maksaa 20 000 euroa. Koiran voi kouluttaa joko itse, jolloin kaikki kustannukset ovat vammaisen itsensä maksettavia, tai Invalidiliiton kautta, jolloin Invalidiliitto maksaa sekä koulutuksen että esim. eläinlääkärikulut ja testit koiran työuran aikana. Liiton kautta tullut koira maksaa liitolle työuransa aikana noin 30 000 euroa. Koska avustajakoiratoiminta ei vieläkään kuulu valtion tuen piiriin, ovat jonot pitkät. Noin 70 ihmistä odottaa jonossa koiraansa, ja alle kymmenen koiraa saadaan vuodessa eteenpäin Invalidiliiton kautta tulleina. Ongelman aiheuttaa sekin, että koulutukseen otetusta koirasta voidaan huomata koulutusprosessin aikana työhön soveltumattomia piirteitä, kuten vaikkapa koviin ääniärsykkeisiin reagoimista. Jonon purkautumista hidastaa sekin, että koiratkin ansaitsevat n. 10 vuoden iässä eläkepäivät. Vammaisen avuntarve ei koiran palveluksesta poistumisen jälkeen katoa. Jotta aputassun myötä saavutettu itsenäisyys ja elämäntapa säilyisi, pyritään uusi koira löytämään vanhan seuraajaksi mahdollisimman pian.
Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että odottavan aika on pitkä. Olen itse ollut jonossa useamman vuoden. Allekirjoitan Serenityn ajatuksen siitä, että jossain vaiheessa sitä alkaa miettimään, tuleeko se oma vuoro koskaan tai soveltuuko sitä kuitenkaan koiran omistajaksi. Kun Serenity lopulta kuuli saavansa koiran oli reaktio epäuskoinen: “Oliko odotukseni vihdoin ohi? Puolentunnin itkuonnipuhelun jälkeen palasin luokkaan ja vietin loppuviikon onnellinen virne naamallani.” Uskallan väittää, ettei Serenityn reaktio ole ainoa laatuaan.
Miksi kirjoitin aiheesta postauksen? Siksi, että minua kummastuttaa se, mihin valtiomme käyttää rahaa. Miksi meillä on varaa siihen, että päättäjien palkat kohoavat vuosi vuodelta, mutta esimerkiksi heikommassa asemassa olevia ei tueta paremmin vaan määrärahat ovat tiukalla. Tiettyihin asioihin, kuten avustajakoiraan, rahaa ei löydy ollenkaan. Minua ja muita asiaan hiukankaan vihkiytyneitä kummastuttaa se, etteivät avustajakoirat ole samalla viivalla opaskoirien kanssa valtiolta saatavan tuen kannalta. Liikuntavammainenkin saa apua ja tukea avustajakoirasta siinä, missä näkövammainen opaskoirasta. Pidemmällä tähtäimellä avustajakoirien kustannukset tulisivat halvemmiksi kuin henkilökohtaisen avustajan palkkakulut, sillä ainakin tietyntasoisen vamman omaavilta voitaisiin koiran myötä mahdollisesti vähentää avustajatunteja suuri määrä. Unohtamatta sitä, että avustajakoirat kuntouttavat vammaista, jolloin hän pystyy antamaan paremman panoksen yhteiskunnalle.
