Harva voi sanoa täyttäneensä vuosia itselleen sadan tuntemattoman ihmisen keskellä maailmanlopun jälkeiseen aikaan sijoittuvalla klubilla. Minä voin. Ne olivatkin astetta rankemmat pippalot, joista toipuessa arki näytti hetken harmaalta. Samalla löysin kuitenkin elämälleni uudenlaista sisältöä. Tässä postausksessa heittäydyn siis muistelemaan ensimmäistä liveroolipelikokemustani.
Roolipelit olivat toki olleet läsnä elämässäni jo vuodesta 2008, mutta internetin syövereissä tapahtuvana foorumipelaamisena. Pöytäroolipelit olivat olleet elämässäni vasta vuoden tai pari, eikä minulla ollut aikomustakaan syventää pelaajuuttani, sillä liveroolipelaaminen tuntui ihan liian villiltä. Toisin kuitenkin kävi. Villiyden tosin allekirjoitan yhä.
Ensimmäiseen peliini päädyin puoliksi sattumalta. Ystäväni oli lyhytelokuvassani näyttelijänä ja yöpyi kuvauspäivät luonani. Samoihin aikoihin alkoi ilmoittautuminen peliin nimeltä Shadowrun. Eräänä iltana hän siinä keittiön pöydän ääressä istuessaan näpytteli ilmoittautumistaan ja kyselin, mitä hän oikein rustaa.
Ystäväni kertoi lyhyesti pelin idean. Joukko alamaailman otuksia ja muutama ihminen, on eksynyt maailmanlopun jälkeiselle klubille pitämään hauskaa ja juonittelemaan toistensa pään menoksi. Toisilla oli suuriakin tavoitteita pelissään, toiset olivat ehkä enemmänkin pitämässä hauskaa ja katsomassa mihin virta vie. Pelistä kerrottiin vielä: “Viina virtaa ja veri lentää. Ai niin ja varaudu siihen, että yllättävinä hetkinä voi löytää itsensä intiimissä kanssakäymisessä hahmon kanssa, jota ei vielä muutamaa hetkeä aiemmin tuntenut lainkaan tai jonka kanssa oli käynnissä verinen riita vain pari silmänräpäystä takaperin.”
Kaikki tämä tapahtuisi teatterinomaisesti, tilanteita mallinnettaisiin. Ketään ei siis todellisuudessa vedettäisi pataan, eivätkä vaatteet vähenisi. Esimerkiksi seksiä mallinetaan yleisemmin hartiahieronnalla. Eri larppausyhteisöissä mallinuksessa käytettävät mekaniikat voivat tosin vaihdella hiukan. Kuitenkin kaikissa larpeissa yleistä on se, että jos vastapelaajan ja tämän rajat tuntee, voi mallinnussäännöistä yhteisestä sopimuksesta joustaa, kuitenkin järkeä käyttäen.
Näillä vähillä ohjeilla ja esitiedoilla minut oltiin sysäämässä larppien maailmaan. Kaikki tapahtui pitkälti ilmoitusluontoisesti: “Niin ja sutkin sitten ilmoitetaan tänne” ja allekirjoittaneesta tuntui, ettei vaihtoehtoja tietyllä tapaa ollut. Tämä ei haitannut, sillä ujo minä ei kuitenkaan olisi saanut mitään itse aikaiseksi. Tarvitsin sysäystä kohti jotain suurta ja pelottavaa.
Aloimme yhdessä ystäväni kanssa kirjoittaa hahmolomaketta. Tiesin jo silloin, että haluan olla peloton ja vahva, juonitteleva succubus joka saisi kenet tahansa kiedottua pikkusormensa ympärille vain ripsiään räpsyttämällä. Täydellinen vastakohta todellisuuden minälle siis. Siksipä tuo kuvitelma hahmosta pelotti ja kiehtoi valtavasti. Olin varma, etten edes pääsisi peliin. Koin, etten osannut kirjoittaa itsestäni ja hahmotoiveistani. Peli oli kuitenkin suosittu ja itse olin täysi untuvikko.
Ihme kuitenkin tapahtui ja sain viestin, että ovet Shadowruniin olivat auki. Epäuskon vallassa aloin panikoimaan proppeja, eli millaista asua ja rekvisiittaa hahmossani käyttäisin. Sehän vasta pelotti. Olin nimittäin kuullut että porukka saattoi käyttää proppeihinsa tuhottomasti aikaa ja vaivaa näyttävyyteen panostaen. Omat vammasormeni kun eivät moiseen taipuisi.
Opiskelin hahmoprofiiliani. Sitä, kuka pelissä olen. Millaisista taustoista hahmoni ponnistaa ja mitkä valinnat ovat ajaneet hänet nykyiseen pisteeseensä. Tankkasin tietoa hahmoni kontakteista ja suhteestani heihin. Halusin oppia millaisten tyyppien kanssa hahmollani olisi ainakin alkuasetelman mukaan merkityksellisintä peliä. Ennen peliä tapahtuvaan kontaktoitumiseen minulla ei kuitenkaan ollut vielä silloin pokkaa, sen olen oppinut vasta myöhemmin.
Lopulta koitti ensimmäisen pelini aamu. Vieraiden ihmisten massa tuntui käsittämättömältä. Ujo puoli minusta tahtoi piiloutua jonnekin penkin alle ja tarkkailla tilannetta näkymättömänä varjoista käsin. Se tehtiin kuitenkin mahdottomaksi, sillä pelaajia oli kaikkialla. Lisäksi joku oli tuon tuostakin kyselemässä hahmostani, rajoistani pelaajana ja siitä, kuinka he voisivat helpotttaa peliäni tekemällä minulle sisältöä. Kerrankin “Kiva kun sä olet täällä!” ei tuntunut säälivältä tai holhoavalta. Se tuntui vilpittömältä. Minut hyväksyttiin varauksetta yhteisön jäseneksi.
Alkubriiffi tarjosi mukavan laskun peliin. Siinä käytiin vielä läpi alkuasetelma ja kuka kukin on. Kerrattiin tärkeimmät säännöt, mallinnustekniikat ja käytännöt, sekä pointit maailmasta. Sen jälkeen oli vielä hetki aikaa keskustella lähimpien kontaktiensa kanssa siitä, millaista peliä tahtoi, ja käydä läpi omat rajansa.
Ensimmäisessä pelissä oli hankala erottaa todellisuutta fiktiosta. Pelaajan tunteet sekoittuivat hahmon tunteisiin eli en toisinaan reagoinut, niin kuin olisi ollut hahmolleni ominaista. Vaikka esimerkiksi Shadowrun voi joillekin olla hyvinkin fyysinen peli, ei vammani haitannut. Koin hahmoni olevan täyspainoinen ja pystyvän täyttämään omaa tarkoitustaan.
Oliko kokemus jollain tasolla pelottava? Kyllä helvetissä oli. Sosiaalinen sietokykyni oli äärirajoillaan. Shadowrun ei ehkä ole ensimmäinen peli, johon suosittelen kaltaiseni ujon henkilön lähtevän ilman minkäänlaista kokemusta. Toisaalta koin, millaista pelaaminen voi parhaimmillaan olla suoraan syvään päähän hypätessä. Yhden pelin aikana mm. hurmasin useita ihmisiä, aiheutin toisen hahmon kuoleman silkkaa tylsyyttäni, osittain tosin ehkä kostoksi ystäväni vanhempien kuolemasta, tanssin, riehuin, juonittelin ja selvitin ystäväni menneisyyden synkkiä saloja.
Vaikka en osannutkaan uppoutua täysin hahmooni vielä tuolloin, en ollut myöskään Pinja. Olin jotain siltä väliltä. Tein asioita, joita itse en tekisi, mutta nautin siitä suuresti.
