Kirjoittaminen on aina ollut minulle pakokeino todellisuudesta. Keino ilmaista itseäni ja tunteitani, tehdä mahdottomasta mahdotonta. Lapsena olin sitä mieltä, että minusta tulee kirjailija. Toki sitä edelsi vaihe, jolloin vihasin kaikkea kirjoittamiseen liittyvää. Ääni kellossa muuttui, kun sijoituin hyvin ala-asteeni kirjoituskilpailun 3 – ja 4.-luokkalaisten sarjassa. Silloin taisi olla ensimmäinen kerta, kun uskoin omaavani kykyjä johonkin. Tuon oivalluksen jälkeen en ole kirjoittamista lopettanut.
Olen opiskellut kirjoittamista eri muodoissa niin avoimessa yliopistoissa kuin kansanopistoissakin hyvällä menestyksellä. Näiden vuosien saatossa minulla on ajoittain ollut kirjoittamisen kanssa viha – rakkaussuhde. Personoin sen mielessäni joksikin, joka vaanii nurkissa uhkaavana, imee kaiken elinvoimani. Kun tekstiä ei synny ja deadlinet painavat niskaan, tuntuu sen taakka musertavalta. Samaan aikaan se kuitenkin antaa minulle suunnattomasti vapautta ja työkaluja ymmärtää itseäni ja maailmaa, jakaa ajatuksiani. Vaikka vannoisin muuta, palaan sen luokse aina, ennemmin tai myöhemmin. Kirjoittaja on nykyään eräs vahvimmista identiteettini osista. Kirjailija en kuitenkaan vielä ole, lapsuuteni vannomisista huolimatta.
Miksi omakustanne?
Olen julkaissut yhden romaanin omakustanteisesti, Kuolettavan salaisuuden, vuonna 2015. Vaikka joku väittäisi vastaan ajatusmaailmalleni, koen, etten ole kirjailija ennen kuin olen julkaissut romaanin kunnon kustannusyhtiön kautta. Toivottavasti pääsen siihen vielä jokin päivä. Ensimmäistä teostani en edes yrittänyt saada kustannusyhtiöltä läpi. Julkaisin sen omakustanteena siksi, että minulla oli alusta asti visio jonka halusin toteuttaa juuri sellaisena kun päässäni sen näin ja tiesin että kustannusyhtiön kanssa tämä ei välttämättä olisi mahdollista, ainakaan ulkoasun suhteen ja luulen, että juontakin olisin joutunut muokkaamaan suurella kädellä . Lisäksi 19-kesäinen minä epäili vahvasti kykyjään, jälkikäteen ajateltuna aiheesta. Tuotoksen julkaisusta on nyt viisi vuotta ja huomaan kehittyneeni valtavasti. Myönnän, että minulla oli kiire. Pelkäsin, ettei minulla riittäisi hermot kirjoittaa teosta loppuun. Niin oli käynyt aiemminkin.
Prosessista
Genren valinta oli helppoa, olinhan kasvanut fantasiakirjoja ahmien. Muksuna saattoi helposti mennä opus tai kaksi päivässä, teoksen paksuudesta riippuen. Idea oli selvä. Silloin kärsivällisyyteni tai aikani eivät olisi riittäneet väsäämään puhtaasti nollasta luotua teosta . Lähdin siis luomaan jotain mihin oli jo materiaalia. Kuolettava salaisuus, ainakin osa sen hahmoista ja osa tapahtumista perustuu yhdessä kaverini kanssa vuosia pelaamaani ja luomaani tekstiroolipeliin. Kun oli jotain pohjaa, oli huomattavasti helpompi lähteä työstämään uutta tarinaa ja hiomaan ideoita. Se vaikutti myös kirjoittamisrutiineissa pysymisen helppouteen. Vaikka tein tuolloin kolmia opintoja ja treenasin aktiivisesti, onnistuin pysymään siinä, että kirjoitin päivittäin vähintään tunnin, usein huomattavasti enemmän. Kirjan kirjoittamiseen meni kaiken kaikkiaan puoli vuotta. Nykyminä ei missään tapauksessa tekisi projektia samalla tahdilla.
Kolme kuukautta kirjoitin tekstiä alusta ja toiset kolme hion tekstiä. Luetutin tekstin useaan otteeseen muutamalla ystävälläni ja kyselin heidän mielipiteitään. Kritiikin kuuleminen ei siinä kohtaa tuntunut pahalta, sillä opinnoissani olin sitä oppinut ottamaan vastaan. Ammattilaisella en luetuttanut koko teosta missään vaiheessa, ainoastaan pätkiä osana erilaisia kursseja. Jälkikäteen kaduttaa, etten edes yrittänyt saada koko opusta luetetuksi vaikkapa jollain opettajallani, pientä maksua vastaan.
Painotalon valitseminen käy työstä, sillä vaihtoehtoja on paljon. Omakustanneromaanin julkaiseminen ei ole halpaa hupia, joten kannattaa perehtyä tarkasti erilaisiin palveluihin, joita hintaa vastaan saa. Itselleni esimerkiksi se, että hintaan kuului taitto, oli välttämättömyys. Yritin sitä kerran itse, mutta se oli tuskaa. Nykyminä todennäköisesti osaisi sen huomattavasti helpommin. Kaikki extrapalvelut tuovat kuitenkin lisähintaa, joten kannattaa miettiä, mihin mahdollisesti kykenee itse. En esimerkiksi ottanut markkinointidiiiliä, vaan hoidin sen itse. Painotalosta vielä sen verran, että hyvästä firmasta kielii asioinnin selkeys. Jos sinulle tarjotaan selkeitä ja yksinkertaisia vastauksia, on yritys todennäköisesti oiva valinta verrattuna vastauksiin, joiden ymmärtämiseen tarvitsee “tulkkausapua.” Taittovaiheessa tulee saada vedosvaihtoehtoja, ja niistä täytyy uskaltaa antaa palautetta. Oman valintani kanssa yhteistyö oli mutkatonta ja helppoa. Jos teoksen haluaa julkaista omakustanteena, kannattaa siihen mahdollisuuksien mukaan pyrkiä hakemaan edes osittaista apurahaa erilaisilta järjestöiltä.
Mitä opin?
Olen ylpeä siitä, että sain kokonaisen teoksen julkaistua kansien sisään ja jopa muutamiin kirjastoihin. Pidän juonesta, ainakin sen ideasta vielä tänä päivänäkin kovasti. Jos nyt kuitenkin voisin palata ajassa taaksepäin, tekisin paljon toisin. Ensinnäkin, ottaisin itselleni enemmän aikaa. Tekisin kyllä itselleni tiukat rutiinit, joista pitäisin kaikellani kiinni, mutta asettaisin aikarajat loogisen etäisyyden päähän. En hankkisi itselleni tenniskyynärpäätä, ainakaan kirjoittamalla. Kiinnittäisin huomiota kieliasuihin ja etenisin tapahtumasta toiseen hitaammin. Korjaisin olemassaolevia juoniaukkoja selventämällä antamiani selityksiä tai niiden puutteita. Kiinnitäisin paremmin huomiota kirjoitusvirheisiini. Ennen kaikkkea luetuttaisin teokseni ammattilaisella.
Jo samana vuonna kun ensimmäinen romaanini julkaistiin, aloin kirjoittaa teokselle itsenäistä jatko-osaa. Tuo käsikirjoitus on muhinut pöytälaatikossani teoriassa ainakin raakaversioltaan valmiina kolme ja puoli vuotta. Palaan täydentämään sitä aina aika ajoin, mutta tarpeeksi pitkää retriittiä en ole saanut vielä järjestettyä, että saisin sen oikeasti hiottua sellaiseen kuntoon, että uskaltaisin lähettää sen vilkaistavaksi kustantamoon. Alkuperäisestä ja sitäkin seuranneesta aikataulusta olen pahasti myöhässä, sillä editointikausieni väliin on sattunut liian pitkiä taukoja. Se, sekä liitännäisenä tuleva lyhytelokuva ovat kuitenkin muodossa tai toisessa vielä (toivottavasti enemmin kuin myöhemmin) tulossa, siitä olen varma. Olen kuitenkin päättynyt antaa itselleni armoa projektin suhteen, päästäkseni parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen.
Omakustanneromaanin julkaisu saattaa tuntua riman alittamiselta, joltain, johon ei tarvitse nähdä vaivaa. Totuus on toinen. Vaikka ko. tapa on varma tapa tulla julkaistuksi, vaatii se töitä. Täytyy olla idea, tarmoa kirjoittaa teos, hermoja sen hiomiseen, aikaa selvitellä asioita, pääomaa julkaisua varten ja rahkeita itsensä markkinointiin.
Vaikka en tekisi prosessia enää samalla tavalla, olen siitä kiitollinen. Se opetti minut uskomaan itseeni: Sain kuin sainkin sellaisen suuren projektin loppuun, jonka suorittamiseen ei liity ulkoisia paineita. Olin tavallaan askeleen lähempänä unelmaani. Toisaalta hahmotan nyt paremmin omia heikkouksiani ja olen valmis kehittymään niissä.
