Entä jos en sovi muottiin?

Yhteiskunnassamme on tietty malli, johon meidän haluttaisiin istuvan. Tämä malli on yksinkertaisuudessaan: Käy koulut, paina töitä, hanki talo ja jälkikasvua ja anna heille mahdollisimman virikkeiden ja rakkauden täyteinen elämä, tee lisää töitä. Äläkä sitten muuten missään nimessä erotu joukosta millään tavoin. Kaikki eivät kuitenkaan asetu tähän yhteiskuntamme luomaan kuvitelmaan. Toisinaan valinta on tietoinen, mutta joskus emme voi vaikuttaa siihen, tai ainakin meistä tuntuu siltä. Jos emme sujahda meille ulkopuolelta tyrkytettyyn malliin, olemme muita huonompia toisten silmissä. Pahimmassa tapauksessa omaksumme itse tämän ajattelumallin, vaikka siihen ei olisi mitään syytä.

Jos ihminen ei ole töissä, tai muiden tietojen mukaan ole sellaista hakemassa, on hän muiden silmissä laiska. Mitään muuta selitystä ei suostuta näkemään. Todellisuudessa henkilö saattaa hakea päivittäin töitä, muttei tahdo mainostaa sitä lähipiirilleen ennen kun on löytänyt jotain, jossa voisi olla ainesta. Voi olla, että hänen päänsisäiset demoninsa, kuten masennus, ovat lamaannuttaneet hänet. Silloin ei yksinkertaisesti ole voimia työnhaulle –  tai tekemiselle, kun sellaisetkin asiat, kuten vaikkapa hiusten harjaaminen, roskien vienti tai suihkussa käynti, voivat tuntua maailman suurimmilta tehtäviltä. Heistä, jotka eivät ole kokeneet mielenterveyden ongelmia joko suoraan tai välillisesti, ajatus sellaisten pienten asioiden haasteiksi tuntemisesta voi vaikuttaa perin kummalliselta, jopa naurettavalta. Toisille ne ovat kuitenkin totisinta totta. Sama pätee opiskeluihin. Nykyiseen korkeakoulujärjestelmään on alasta riippuen sitä paitsi tuskaista päästä. Eikä niitä töitä, ainakaan hyväpalkkaisia, saa ellei ole papereita, suhteita tai omaa poikkeuksellisen hyviä puhelahjoja.

On olemassa tilanteita, joissa töitä halutaan ja sitä etsitäänkin, mutta sopivaa pestiä ei esimerkiksi vamman takia ole putkahtanut esiin. Meille vammaisille kun ei nyt vaan yksinkertaisesti ole yhtä laajoja työmarkkinoita kuin vammattomille. Esimerkiksi itse en näe, että voisin pyörätuolin käyttäjänä järkevästi mennä esimerkiksi hyllyttämään, tarjoilijaksi, rakennustyömaalle tai jakamaan mainoksia. Useat sellaisetkin työt, joita työnkuvan perusteella pystyisin tekemään, voivat sijaita ikivanhoissa rakennuksissa, jotka ovat kaikkea muuta kuin esteettömiä.

Mitä perheen perustamiseen tulee, ei siihen pitäisi koskaan painostaa ketään tai tyrkyttää osaksi tulevaisuuteen liittyviä näkymiä. Vaikka se on jotain, mikä toimii itselle, voi se näyttäytyä toiselle pahimpana painajaisena. Sekin on ok. Ensinnäkin jo pelkästään parisuhdekulttuuri on muuttunut paljon vuosien saatossa. Enää ei automaattisesti haaveilla pitkästä yhteisestä elämästä sen ensimmäisen kumppanin kanssa, tai vaikka haaveiltaisiinkin, se toteutuu aiempaa harvemmin. Nykyään on entistä tavallisempaa, että ensimmäiset suhteet ovat sellaista “kokeilua”, jonka kautta pyritään hahmottamaan, miltä elämän jakaminen toisen ihmisen kanssa romanttisessa mielessä tuntuu. Nykyisin etenkään nuoret eivät yleensä kiirehdi naimisiin heti nyt, vaan yleisiä ovat nekin suhteet joissa aamenta ei sanota useankaan vuoden päästä, jos ollenkaan. Talon hankkiminen on haasteellista, sillä hinnat ovat korkeat ja palkkataso ei seuraa perässä. 

Sitten on vielä perheenperustamiskysymyksen olennaisin osa, lapset. Voi olla, että ihminen kokee, ettei hänestä olisi vanhemman rooliin joko taloudellisesti tahi henkisesti. Ettei hän voisi antaa lapselle sellaista elämää, jonka tämä ansaitsisi, esimerkiksi omien tunne-elämän-, päihde- tai taloudellisen tilanteen ongelmien vuoksi. Jos lapselle ei pysty varmistamaan vakaata ja hyvää lapsuutta syystä tai toisesta, ei jälkikasvun hankkimatta jättäminen ole itsekästä. Lisääntymättömyys on jokaisen oma, oikeutettu päätös myös silloin, jos kokee, että huolehdittava suu heikentäisi omaa elämänlaatua.

Yhtä hyvin lapsettomuuden syyt voivat olla synkempiä, itsestä riippumattomia. Jotkut eivät voi saada biologisia lapsia erinäisistä syistä, vaikka haluaisivat. Kaikilla näillä ihmisillä ei ole välttämättä varaa hedelmöityshoitoihin tai mahdollisuutta adoptioon. Esimerkiksi meiltä vammaisilta adoption mahdollisuus on evätty.

Johtuivat poikkeavuudet tarjolla olevasta ihanteesta omasta päätöksestä tai ympäristötekijöistä, on tuon hyvin kapean kuvan näkeminen silti haitallista mielenterveydelle. Etenkin, jos mallia tukevia, mahdollisesti osittain ilkeitä kommentteja kuulee läheisimmiltä ihmisiltä väärillä hetkillä. “Menisit töihin pummailemasta”, on ehkä pahin kommentti, jonka voi masennuksen syvimmässä vaiheessa olevalle henkilölle laukoa. Harva masentunut nimittäin haluaa jäädä siihen tilaan, missä ko. hetkellä on, jos halua parantumiseen on. Silloin tahdotaan jaloilleen, mutta eteneminen on hidasta.

Meille tyrkytetyssä tulevaisuusmallissa kaiken pitäisi tapahtua tietyssä aikajanassa. Sukulaiset kyselevät töiden, kumppanin ja perheenlisäyksen perään jokaisessa yhteisessä kokoontumisessa. Jos aina vastatessaan saa takaisin taivastelua tai ihmettelyä, aiheuttaa se paineita: saattaa kokea epäonnistuneensa.

Yhteiskunta on muuttunut hyvin paljon viimeisten vuosikymmenten aikana.  Onkin hassua, että meille tarjotaan edelleen voimakkaammin sellaista kuvastoa, joka on enemmän tai vähemmän kuin 50-luvulta konsanaan, joskin aavistuksen löyhemmillä sukupuolinormeilla ja -rooleilla. Erilaista elämisen tyyliä pitäisi näyttää aiempaa enemmän, rohkeammin. Ymmärtää, että ihmiset ovat yksilöitä, jotka tekevät omia valintojaan omaan tahtiinsa. Meidän tulisi näyttää, että on olemassa muitakin “hyvän elämän” kuvastoja, kuin se perinteinen. Heille, jotka haluavat saavuttaa perinteisen kuvaston, mutta kokevat sen haastavana, tulisi tarjota enemmän tukea esimerkiksi yksilöllisemmän koulutuksen ja työnhaun suhteen. 

Olivat valinnat mitä hyvänsä, on tärkeää muistaa, että jokainen ihminen on arvokas ja hänen elämänvalintojaan tulisi kunnioittaa. Vain sillä, että ihminen itse on onnellinen ja pyrkii olemaan hyvä muille, on merkitystä.