Meillä on velvollisuus auttaa hädässä olevaa kanssaihmistä. Silti, tosipaikan tullen vain harva pysähtyy huolehtimaan toisesta. Miksikö uskallan väittää näin? Todistin ihmisyyden huonoja puolia taannoin omin silmin.
Odotin bussia täpötäydellä pysäkillä päästäkseni kotiin. Yhtäkkiä nainen takanani pyörtyi kylmään maahan. En havainnut tilannetta, ennen kuin kuulin takanani olevan avustajani kysyvän puhelin kädessään: ”Tarvitseeko soittaa 112?” Vilkaisin taakseni ja näin huonovointisen naisen maassa. Hän oli miehensä vierellä, tajuissaan, mutta vastaili kysymyksiin hyvin hataralla äänellä ja hieman epäselvästi. Tajunta hämärtyi hetkeksi ilmeisesti useampaankin otteeseen.
Mies oli selvästi poissa tolaltaan, mutta huolehti kumppanistaan. Avustaja oli minua nopeampi ja soitti hätänumeroon. Tuntemattomat ihmiset hänen ympärillään katselivat kännykkäänsä tai odottivat omaa kulkupeliään kuin mitään normaalista poikkeavaa ei olisi tapahtunut. Siinäkään kohtaa, kun naista autettiin parempaan asentoon, kukaan ei tarjoutunut apukäsiksi, korkeintaan väistivät alta. Jos avustajani tarvitsi apua, hän joutui sitä erikseen pyytämään, pahimmassa tapauksessa koputtamalla ihmistä olkapäätä. Tilanne onneksi ratkesi ja nainen pääsi turvallisesti ambulanssin kyytiin.
Seurasin tilannetta pöyristyneenä. Keneltäkään bussipysäkillä ei voinut mennä ohi, että naisella oli hätä. Mikä ihmisiä vaivaa? Mikä saa meidät vetäytymään tilanteesta, jossa ihminen tarvitsee apua? Pelkoko meidät lamauttaa? Miksi ihmisen valtaa automaattisesti ajatus: ”Joku muu hoitaa, ei minun tarvitse.”
Ymmärrän, että tilanne saattaa olla pelottava. Sitä saattaa miettiä, ettei ehkä osaa auttaa ja saattaa jopa pahentaa asiaa. Ajatus on haitallinen. Jos sattuu ensimmäisenä paikalle tai on ainoana tarttumassa toimeen, tulee soittaa hätänumeroon ja selittää tilanne. Sen osaa tehdä jokainen. Sieltä hätäkeskuspäivystäjä sitten kyselee ja neuvoo, sekä arvioi jatkoa. Oman tietotaidon varaan ei tarvitse eikä pidäkään jäädä. Jos joku on jo ottanut tilanteen hallintaan, ei maksa mitään kysyä, tarvitsevatko auttajat lisäkäsiä. Yleensä apu otetaan ilolla vastaan.
Auttamishalua saattaa heikentää sekin, että tilanteen voidaan ajatella olevan itselle vaaraksi, kun apua tarvitsevasta ei tiedetä mitään. Riski saattaa olla todellinen. Silti tilannetta tulisi seurata ja auttaa, maalaisjärkeä käyttäen.
Auttaminen ei maksa muuta kuin aikaa, mutta sillä saattaa hyvinkin pelastaa toisen hengen. Kun mielesi tekisi seuraavan kerran kävellä ohi kuumottavasta tilanteesta, pysähdy. Kävelisitkö pois, jos maassa tuupertuneena olisi tuttusi tai läheisesi? Onko tuntemattomalla vähemmän ihmisarvoa? Miten haluaisit muiden toimivan, jos olisit itse maassa? Miltä sinusta tuntuisi, jos sinut vain jätettäisiin siihen?
