Vanhemman tehtävä on huolehtia lapsestaan. Taata hänelle mahdollisimman hyvä, turvallinen ja virikkeitä täynnä oleva ympäristö. Opettaa ja kasvattaa osaksi yhteiskuntaa ja erilaisia sosiaalisia yhteisöjä. Tukea kasvua ja kehitystä, opettaa pitämään puolensa. Lapsen tulee näiden neuvojen pohjalta löytää äänensä ja oma polkunsa. Hänen on tehtävä omat valintansa, josta vanhemmat eivät välttämättä pidä.
Teininä jokainen meistä etsii omaa ääntään. Osa valinnoista saattaa olla radikaaleja. Joitain niistä kadumme varmasti myöhemmin. Mokaaminen on osa ihmisyyttä. Jokaisen tulee tehdä omat virheensä. Niistä oppii. Ilman niitä ei välttämättä löydä sitä, kuka oikeasti on. Nuorena käymme läpi kaikenlaisia vaiheita. Vanhemmasta saattaa tuntua, ettei hän tunne jälkikasvuaan enää ollenkaan. Mihin on kadonnut se suloinen pikkutyttö – tai poika, joka vannoi tulevansa eläinlääkäriksi? Kuka on tuo rääväsuinen, mustaan pukeutuva runoilija, joka koristaa kehoaan tatuoinnein ja viihtyy paremmin tunnelmallisissa hämärissä kahviloissa kuin auringonpaisteessa?
Kaikki muutokset nuoressa eivät kuitenkaan ole vaiheita. Hän on todennäköisesti löytänyt itsensä. Jokaisella on oikeus omaan kehoonsa. Päättää itse miltä näyttää ja miten pukeutuu. Se ei kuulu kenellekään muulle. Jos jotain, esimerkiksi tatuointia myöhemmin katuu, on se henkilön itsensä murhe, ei kenenkään muun.
Vanhemman huoli lapsesta ei lopu tämän varttuessa nuoreksi aikuiseksi. Jälkikasvusta huolehditaan aina. Kun jälkeläinen kasvaa, ei hän tarvitse tukea niin paljon kuin ennen. Etenkin jos vanhemman tai vanhempien koko elämä on enemmän tai vähemmän kietoutunut lasten ympärille, saattaa elämä oman roolin heikentyessä tuntua tyhjältä. Jos vanhempi on mielessään suunnitellut lapselleen tietyn polun, kuten että lapsesta tulee esimerkiksi poliitikko tai lääkäri, saattaa pettymys olla suuri, jos hän päättääkin ryhtyä “haihattelevaksi” taiteilijaksi.
Tuolloin kasvattajan on hyvä pysähtyä ja miettiä, mistä pettymys johtuu. Pelkääkö hän, että esimerkiksi taitelija saattaa uravalinnallaan joutua vaikkapa taloudellisiin vaikeuksiin? Tai ajatteleeko hän, että jos jälkikasvu päättää nuorena olla perustamatta perhettä, tulee hän vanhempana katumaan päätöstään? Yrittääkö vanhempi elää omia menetettyjä unelmiaan lapsensa kautta?
Menetettyjen unelmien eläminen toisen kautta on mahdotonta. Vaikka toinen valitsisi juuri ne asiat, joita itse toivoi, ei kyse silti ole vanhemman elämästä. Jokainen meistä on oma ihmisensä, jokaisella on oikeus tehdä omat valintansa. Ihminen saa vain yhden elämän ja se täytyy elää mahdollisimman onnellisena, tavoitellen sitä, mitä itse tahtoo.
Vanhempi voi haluta päästä pätemään aikuisenkin lapsensa elämään. “Kyllä minä tiedän paremmin, mikä sinulle on parasta.” Ei. Mikäli lapsi ei ole esimerkiksi päihdeongelmainen tai muuten suurissa ongelmissa, ei vanhemman tule puuttua aikuisen jälkikasvunsa elämään. Asia on eri silloin, jos häneltä kysytään neuvoa. Liiallinen nenän tunkeminen joka asiaan saattaa heikentää vanhemman ja jälkikasvun välistä suhdetta. Jos molemmilla osapuolilla on oma elämänsä ja tila hengittää, suhde todennäköisesti kehittyy uudelle, paremmalle tasolle. Aikuisten väliseen ystävyyteen.
Irtipäästäminen voi olla tuskaista. Osa lapsen valinnoista voi tuntua itsestä huonoilta. Jokaiselle vanhemmalle tärkeintä tulisi kuitenkin olla se, että lapsi on onnellinen, oma itsensä ja kykenee sitä ilmaisemaan. Jos lapsen on opettanut pärjäämään, on työnsä tehnyt. Silloin voi vetäytyä taka-alalle ja keskittyä taas itseensä.
