Nykymaailmassa tuntuu, että kiirehdimme toistemme ohi. Ihmisistä tulee kasvotonta massaa, elleivät he lukeudu läheisiimme. Keskitymme vain omaan napaamme. Olen monessa postauksessa puhunut yhteisön tärkeydestä. Nykymaailmassa se tuntuu kadonneen, kaupungeissa. Yhteisöt löytyvät enemmänkin harrastepiireistä ja muusta vapaa-ajan riennosta tai työympäristöstä. Enää ei ainakaan kaupungeissa välttämättä huolehdita naapurista, ei ehkä tiedetä edes nimiä. Kanssaihmisen hyvinvoinnista tulisi tietenkin aina huolehtia, mutta onko yhteisöllisyyden katoaminen välttämättä huono asia?
Olen itse aina asunut kaupungeissa, joten henkilökohtaista kokemusta kylämäisestä asuinalueesta, jossa kaikki tuntevat toisensa vähintään nimeltä, minulla ei ole. Lähipiiriini kuuluu kuitenkin useampi pikkupaikkakunnalta kotoisin oleva ja he ovat avoimesti kertoneet tarinoita lapsuudestaan. Kertomukset ovat olleet usein kaikkea muuta kuin ruusuisia. Se on saanut minut miettimään, ettei kasvottomuus ole ehkä huono asia.
Pienessä kylässä naapurit kyllä tunnetaan ja vierailut ovat arkipäivää. Kylissä saatetaan elää “aikakaudessa”, jota osa kaupunkilaisista ihailee. Sellaisessa, jossa koko pikkupaikka puhaltaa yhteen hiileen hankkeen saavuttamiseksi. Yhteistyö on jotain, mistä kaupunkilaisten tulisi ottaa mallia.
Pienellä paikalla asumisessa on kuitenkin varjopuolensa. Se, että kaikki tuntevat kaikki vähintään nimeltä, tarkoittaa usein, että naapureista tiedetään enemmänkin. Sitä joutuu olemaan varpaillaan, sillä mokat kantautuvat varmasti kaikkien korviin. Siitä seuraava maine voi seurata vuosien, jopa vuosikymmenien päähän. Se, mitä vanhemmat ovat tehneet saattaa heijastua ihmisten suhtautumisessa jälkikasvuun. “Sinä olet sen ja sen penikka. Kuinka se nyt menikään niin tekemään, kauhistus.” Kuka haluaisi tulla määritellyksi sen kautta, mitä vanhempi on tehnyt? Se voi aiheuttaa yksinäisyyttä, jos muut eivät tahdo viettää aikaa “mustamaalattujen” ihmisten kanssa. Negatiivisten asenteiden ollessa tarpeeksi voimakkaita, saattaa minäkuva vääristyä. Saattaa syntyä tietynlainen “Olenko minä muuta kuin oma tai vanhempieni paha teko?” – mietintä tai “Kai minä olen sitä ja tätä, kun kaikki niin sanovat.”
Usein nämä juorut ovat vääristeltyjä. Asioilla, varsinkin sellaisilla, joihin liittyy kaksi tai useampi henkilö, on monta puolta. Ihmiset ovat yleensä puolueellisia ja esimerkiksi erokiistoissa ovat toisessa “joukkueessa.” Erotilanteessa otetaan usein puolia, mutta entä jos toisella puolella olisi koko kylä puolustamassa oman kylän kasvattia? Näin kaupunkilaisena ajatus tuntuu hullulta, mutta se on todellisuutta pienissä paikoissa. Ei, näissä tilanteissa ei tiedetä koko tarinaa. Jos tiedettäisiinkin, kokonaiskuva todennäköisesti suljettaisiin pois mielestä, koska se ei sovi omiin ajatusmalleihin.
Kylän kasvatilla saattaa olla kaupunkilaista suuremmat paineet. Koska kaikki tietävät mitä kukakin tekee, tai ainakin tuntuu siltä, on motivaatio ja paineet pärjäämiseen ja muille näyttämiseen suuri. Halutaan tehdä vanhemmat ylpeiksi, eikä aiheuttaa heille häpeää.
Toisaalta uskon, että pienessä kylässä on helpompi eksyä vääriin porukoihin. Ryhmäpaine on kovempi. Tietää, keneltä ja mistä päihteitä, laittomiakin sellaisia, on helppo saada. Pienellä paikkakunnalla ajaudutaan helpommin jatkamaan perheen aiempaa ammattia ja saatetaan jättää omat unelmat taakse, ehkä velvollisuudentunteesta. Mahdollisesta köyhyydestä voi olla hankala päästä pois.
Toisaalta, jos kylämäisessä yhteisössä on onnistunut “säilyttämään kasvonsa” ja on muutenkin hyvässä asemassa, on pienellä paikkakunnalla asumisesta varmasti hyötyä. Apua ja tukea löytyy varmasti, jos sitä kaipaa.
Pienten paikkojen yhteisöllisyys on ihan oma ilmiönsä. Ulkopuolisen on sitä hankala ymmärtää, etenkin pelkkien tarinoiden pohjalta. Kuultuna siinä on paljon huonoja puolia, mutta se ei varmasti ole koko totuus. En voi olla miettimättä, koko ikäni suurissa kaupungeissa kasvaneena, jos nyt muuttaisin jonnekin pieneen pohjoiseen kyläpahaseen, olisiko se kuinka paha kulttuurishokki?
