Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You) oli elokuvaversiona eräs ensimmäisistä teoksista, jotka arvostelin Vammaisuuden näyttämössä. Pääset lukemaan filmin arvostelun tästä. Koska teos oli´vinksahtaneesta narratiivistaan huolimatta varsin koskettava, päätin masokisteilla lisää ja hypätä alkuperäisteoksen pariin. Jos pidin elokuvaa tunteita herättävänä, niin kirja, se se vasta olikin tapaus! Romaani on kuunneltavissa myös BookBeatisssa.
Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää kertoo onnettomuudesta vammautuneesta nuoresta miehestä, Willistä, joka on uuden elämänsä masentama. Selkäydinvamma on vakava ja mies tarvitsee apua lähes kaikessa. Hän kokee olevansa tuolinsa vanki kärsiessään jatkuvista kivuista ja ollessaan riippuvainen muista. Will tahtoo päättää päivänsä. Vanhemmat palkkaavat Willille henkilökohtaisen avustajan, Louisan, siinä toivossa, että tämä onnistuisi palauttamaan Willin elämänilon tavalla tai toisella. Puoli vuotta, sen Will oli luvannut vanhemmilleen. Louisa on Willin suunnitelmista autuaan tietämätön ja saa kuulla asiasta vahingossa.
Kuten jo elokuvan arvostelussa sanoin, hahmot tuntuvat aidoilta. Henkilöt eivät tunnu roboteilta, vaan ihmisiltä tunteineen ja reaktioineen. Alussa Louisalla ja Willillä ei mene hyvin. Mies kiukuttelee ja tekee naisen elämästä helvettiä. Louisa tahtoo lopettaa työnsä. Jokin saa Louisan kuitenkin jatkamaan ja pian parivaljakon välit syventyvät ystävyydeksi ja siitä rakkaudeksi. Tarinan kannalta on ymmärrettävää, että Willin ja Louisan välille syttyi rakkauden liekki, mutta yleisllä tasolla tartun narratiiviin hanakasti. Miksi kirjailijan piti kertoa vammaisesta, joka rakastuu juuri apukäsiinsä?
Romaani antoi paljon syvemmän kuvauksen hahmoista. Se, omalla tavallaan onneksi, toisaalta taas valitettavasti, avasi enemmän Willin maailmaa. Sitä, kuinka radikaalisti miehen elämä muuttui ja kuinka hän oli sen myötä vain varjo itsestään. En voi edes kuvitella miltä tuntuu muuttua raudanlujasta bisnesmiehestä, naistenmiehestä ja extreme-urheilua harrastavasta nuoresta miehestä toisista riippuvaiseksi, tuolin vangiksi, jota ihmiset katsovat ihailun ja himon sijasta lähinnä säälien. Suurin osa ystävistä on kadonnut ympäriltä, osin miehen oman käytöksen vuoksi.
Willin maailma ei ollut olennaisin teoksen avaama asia suhteessa elokuvaan. Luvut oli kerrottu lähinnä Willin ympärillä olevien ihmisten näkökulmasta minäkertojana. Pääasiassa äänessä oli Louisa, mutta toisinaan kuultiin myös Willin vanhempien ja sairaanhoitaja Nathanin näkökulmia ja mietteitä.
Jokaisen vanhemman pahin painajainen on se, että oma lapsi kuolisi ennen itseä. Tosin vielä kamalampaa on se, että oma lapsi tahtoo kuolla. Willin tapauksessa vanhemmat tavallaan ymmärsivät poikansa tahdon, eihän kukaan kasvattaja tahdo jälkeläistensä kärsivän, vaan olevan onnellinen. Olisiko silloin, jos toinen on ainoastaan onneton ja kokee, ettei hänen elämässään ole mitään sisältöä, armollisempaa antaa hänen mennä? Toisaalta, rakkaan ihmisen haluaisi millä keinolla hyvänsä pitää luonaan.
Tunteisiini ei kuitenkaan mennyt vanhempien tuska vaan Louisan ajatusmaailma. Kuinka hän alun inhosta ja hämmennyksestä huolimatta alkaa välittää Willistä.. Kuinka suhde lopulta kehittyy ystävyydeksi ja rakkaudeksi. Jälkimmäisenä mainittua Louisan on itsekin hankala hyväksyä.
Kun Louisa saa tietää Willin suunnitelmista, iskee se häneen kuin nyrkki vatsaan. Hän haluaa irtisanoutua, sillä ajattelee, ettei hän voi olla ihmisen lähellä, joka haluaa päättää päivänsä ympärillään olevista, välittävistä ihmisistä huolimatta. Nainen ei tahdo, että hänen välittämisensä miestä kohtaan syvenee, mikäli lopputulos on Willin mielessä jo selkeä. Hän kuitenkin pitää työnsä päättäen tehdä kaikkensa, jotta miehen mieli muuttuisi.
Hän suunnittelee retkiä, ottaa asioista selvää. Hän kysyy apua keskustelupalstoilta, jotta tietäisi, mikä on auttanut muita vaativien rajoitteiden kanssa eläviä hyväksymään vammautumisensa. Hän lukee sekä onnellisia, että onnettomia tarinoita niin vammaisilta itseltään kuin heidän läheisiltään.
Tällainen omistautuminen ja tunteiden kuvaus iski suoraan sydämeeni. Minulla on aina ollut ystäviä, ainakin muutama, romanttista rakkauttakin olen kokenut. Olen silti tuntenut oloni yksinäiseksi. Omat kriisini eivät ole koskaan olleet noin syviä, vaikka toisinaan olenkin miettinyt, olisiko läheisteni parempi olla ilman minua. Vaikka ajatukseni ovat olleet suhteellisen ohikiitäviä, enkä koskaan tekisi asialle mitään, sydämeeni sattuu läheisteni puolesta. Jos he ovat tunteneet puoltakaan Louisan tuskasta ollessaan huolissaan kriiseistäni, tahdon pyytää heiltä anteeksi.
Kirjassa kuvataan elokuvaa paremmmin yhteiskunnan suhtautumista vammaisiin. Epävarmuus on normaalia, mikäli erilaisuudesta ei ole kokemusta. Louisa on aluksi empiväinen ja kiusaantunut, mutta oppii nopeasti, ettei vammaista tarvitse kohdella silkkihansikkain. Hän kuittailee Willille kuin kenelle tahansa. Nainen, tutustuttuaan mieheen, näkee tämän mahdollisuudet löytää rakkauden löytämiseen. Kun Louisan lähipiiri pohtii kovaan ääneen sitä, ettei Will luultavasti pysty harrastamaan seksiä, hän kuittaa sen toteamalla : “Tietenkin pystyy, keinot kyllä löytyvät.” Tämä on suhtautumista, jonka jokaisen vammaisen tulisi omaksua.
Louisan lähipiiri sen sijaan saa minut pudistelemaan päätäni epäuskoisena, kunnes muistan reaktioiden olevan vammaisen elämässä tosia. He ovat ylitsevuotavan uteliata hänen arjestaan ja ainakin silloin, kun Will ei ole samassa tilassa, keskustelevat hänestä kuin nähtävyydestä, kyseenalaisia termejä käyttäen. Patrick, Louisan poikaystävä, ei kirjan alussa näe Williä edes teoreettisena uhkana parisuhteelleen ja toteaa, ettei Will edes ole mies.
Meitä vammaisia ei nähdä kyvykkäinä yhteiskunnan jäseninä tai mahdollisuutena parisuhteeseen. Ties kuinka monta kertaa olen itsekin kuullut lauseen: “En voisi koskaan seurustella vammaisen kanssa.” Voin kokemuksesta sanoa, että tämä tekee hallaa itsetunnolle ja vääristää ajattelua.
Kerro minulle jotain hyvää on erittäin hyvin toteutettu. Se tekee siitä vaarallisen. Elokuvaa arvostellessa sanoin, että jos olisin nähnyt teoksen teininä, olisin päätynyt jonnekin todella syvälle. Kirja aiheutti huomattavasti voimakkaamat reaktiot. Huomasin kuitenkin kehitystä itsessäni. Vaikka kykenin jollain tasolla ymmärtämään Willin mietteet riittämättömyydestään, en samaistunut niihin enää siten, kuin vielä tovi sitten olisin tehnyt.
Suosittelen lukemaan kirjan, jos tahtoo nähdä yhden näkökulman vammaisen ajatusmaailmasta. Haluan painottaa, etten suosittele kirjaa silloin, jos on juuri kipuilemassa itsensä kanssa. Vammainen ei ole yhtään huonompi ihminen kuin vammaton. Hänen elämänsä voi olla aivan yhtä hyvää, ellei parempaakin kuin vammattoman. Asenteella ja toimivalla ympäristöllä, sekä oikeilla ihmisillä on suuri vaikutus elämänlaatuun. Rajoitteista huolimatta ihmisillä on oikeus haluta ja tulla halutuksi, rakastaa ja olla rakastettu.
Vammattomalle, joka päätyy lukemaan kirjan, tahdon sanoa, etteivät kaikki ajattele kuten Will. Valtaosa meistä kokee elämänsä täydeksi, vaikka huonoja hetkiä on. Älä anna ennakkoluulojen hämätä tai teoksen vaikuttaa ajatuksiisi liikaa. Tutustu ihmisiin aina kokonaisina persoonina ja ennen kaikkea yksilöinä.
Kirjan teemoihin jollain tasolla liittyviä postauksiani:
Mikä ihmeen vammakriisi ja miten siitä selviää?
Selätä itseinho
Voiko vammainen olla naisellinen?
Deittailusta
Onko vammaisen kanssa seurusteleva vammaton sankari?
