Palveluasumisyksiköt ovat monelle vammaiselle tuttuja, vähintäänkin kaverin kautta. Itse asuin sellaisista yhteensä kolmisen vuotta. Ko. ajanjakso jakautui kahden eri tahon omistamien yksiköiden välille. Toinen kuunteli asukkaiden tarpeita ja ymmärsi yksilöllisyyttä ja toinen, noh, ei niinkään. Ikäviltä kertomuksilta (lue aiheesta mm. tästä ja tästä) ei ko. aiheesta ole voinut välttyä. Asumispalveluihin liittyy kuitenkin tiettyjä seikkoja, joita kaipaan nyt, kun olen elänyt lähes kolme vuotta tavallisessa kerrostaloasunnossa henkilökohtaisen avun turvin:
Enemmän yksityisyyttä. Tämä on asia, jota kaipaan palveluasumisesta ehkä eniten. Kodissani ei ollut tuetun asumisen aikana yhtäkään ihmistä, ellen oikeasti tarvinnut heitä juuri sillä hetkellä. Apu tuli nappia painamalla ja muuten sain olla aidosti omissa oloissani. Se oli vapauttavaa.
Nykyään minulla on henkilökohtaisten avustajien rinki, joilla pyöritän arkeani. Se tuo tietyllä tapaa joustavuutta ja vapautta. Saan itse päättää kuka minulle tulee töihin ja milloin, eikä tekemistä väritä kiire ainakaan siitä näkökulmasta, että jonossa olisi hirveä liuta muita odottamassa. Jos päivä on hektinen, johtuu se siitä, että olen taas onnistunut yli – ja tuplabookkaamaan itseni ja kalenterini täyteen.
Minulla on paljon henkilökohtaisen avustajan tunteja käytössäni. Olen niistä kiitollinen enkä lähtisi niitä missään nimessä vähentämään, vessakäyntiään kun ei valitettavasti voi kellottaa. Toisinaan avustajan läsnäolo kuitenkin ahdistaa. Vaikka emme edes puhuisi, tiedostan, että avustaja on siinä huoneen nurkassa. En ole täysin yksin. Asuntoni on niin pieni, ettei toiseen huoneeseen lähettäminen välttämättä auta.
Hyvällä säällä, etenkin kesällä avustajan voi toki lähettää käymään ulkona, pakkassäällä en viitsi ketään potkaista ulos sanoen: “Tuleppas sitten kun hälytän.” Ihania ovat tilanteet, joissa apukäsillä on muutaman minuutin matkan päässä paikka, johon mennä ja tulla heti hälytettäessä. Kaikilla ei kuitenkaan sellaista ole. Mitä heidän kanssaan tekee? On vähintäänkin kiusallinen ajatus olla treffeillä niin, että avustaja on toisessa huoneessa, vaikkakin kuulokkeet korvissa. Väkisinkin siinä miettii, että mitäköhän toinen nyt kuuli.
Toisaalta onko lisääntyvä yksityisyys liikkumisenvapauden rajoittamisen kustannuksella kannattavaa? Joidenkin kuntien vammaispalveluilla nimittäin on tapana laskea asumispalveluyksikön asukkaan tunnit minimiin, jos hän ei esimerkiksi käy koulussa tai töissä. He ajattelevat, että vammaiselle riittää se, että hänen perustarpeistaan huolehditaan. Päivittäisissä toimissa auttaa asumispalveluyksikön henkilökunta. Sosiaalityöntekijät tuntuvat ajattelevan, että työttömälle ja opiskelusta vapaalle asukkaalle riittää 30h/kk. Sosiaaliset suhteet ovat kuitenkin ihmisen perustarpeita ja pahimmillaan tuo 30h / kk voi mennä jo yhdessä yön ylitse kestävässä reissussa. Nökötä siinä sitten loput kuusta asunnossasi.
Vähemmän paperihommaa ja byrokratiaa. Asuessani asumispalveluissa minulla oli Helsingin vuosinani kaksi avustajaa, Tampereen päässä asumispalveluideni aikana minulle työskenteli kolme avustajaa. Silloin “toimistohommat” olivat ihanan kevyitä verrattuna nykyiseen.
Nyt, kun olen elänyt hyvän tovin pelkästään henkilökohtaisen avustajan turvin, ovat työnantajuuteen liittyvä paperinpyöritys ja byrokratia tulleet suorastaan tuskaisen tutuiksi uudella tavalla. Minulla on tällä paljon avustajia listoillani, koska yllättäviin tilanteisiin täytyy voida varautua. Voin sanoa, että vuorolistojen suunnittelu, tuntilistojen teko ja niiden tarkistus, vievät yllättävän suuren osan kuunvaihteiden aikatauluista. Puhumattakaan sitä selvittelyä ja stressin määrää, mikä syntyy, jos jokin esimerkiksi palkanmaksun suhteen menee pieleen. Eikö palkka ilmestynyt tai onko se merkattu väärin? Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun näin on käynyt. Avustajasta ei saa tulla minulle työnantajana kuluja, mutta jos jokin hoidetaan huonosti sijaismaksajan puolelta, on minun hommani selvittää asiaa. Verenpaine nousee taivaisiin, se on taattu.
Tätäkin kirjoittaessa allekirjoittanut tahtoisi vain kirkua ja paeta vuorille ylhäiseen yksinäisyyteen kasvattamaan laamoja, koska itsestä riippumattomien seikkojen vuoksi olen elänyt viime päivät jäätävässä stressissä. Siitä huolimatta velvollisuudet on hoidettava.
Turvallisuus. Yllättävissä tilanteissa, apu on aina saatavissa, oli kello mitä tahansa. Sairastaessa tietää, että apu on ihan lähellä ja se luo turvaa. Varmasti myös heille, jotka tarvitsevat vaikkapa elämänhallinnallista ohjausta, on hyvin toteutettu asumispalveluyksikön asiakkuus parempi vaihtoehto.
Jos asumispalvelun työntekijä on kipeä, ei se vaikuta vammaisen arkeen mitenkään. Korkeintaan joutuu odottamaan apuja hetken pidempään, mutta muuten voit oleskella onnellisena.
Toisinaan sairastapaukset iskevät nimittäin hyvin lyhyellä varoitusajalla ja se on avustajaringin turvin elävän pahin painajainen. Yritäpä nyt siinä laittaa viestiä kaikille ringissäsi: “Hei, tiedän että on todella myöhä ja varmaan kalenterisikin on ihan täynnä jo, mutta voisitko tulla huomenna tekemään vuoron? (Eli karkeasti suomennettuna: “Jos sinulla on menoa, voisitko mitenkään perua ne ja tulla pelastamaan, koska muuten olen kusessa?) Vaikka en koskaan kysy yllättävissä tilanteessa, voisiko assarini perua menonsa tai sellaista oleta, tunnen silti olevani kamala ihminen, kun kysymys on rivien välistä luettavissa. Minkäs toisaalta teet, kun hätävarana käytettävissä olevat firmat toteavat vain: “Ei ole mahdollista”, kun kysyt jotain sijaistamaan. Jotenkin sieltä sängystä on päästävä ylös ja askareisiin. Yleensä asiat järjestyvät ja joku ringistä pääsee pelastamaan, mutta toisinaan joutuu kehittelemään luovia ratkaisuja ja hälyttämään ystävän tai sukulaisen auttamaan pahimman yli. Kaikki tämä miettiminen, säätö ja hetkellinen avuttomuuden tunne voivat laukaista vammakriisin.
Vertaistuki ja yhteisöllisyys. Oman kokemuksen mukaan ainakin hyvissä asumispalveluyksiköissä järjestetään jonkin verran yhteisöllistä toimintaa. Jos sinne jaksaa raahautua, saa vertaistukea ilman, että sitä pitää erityisesti etsiä tai sen “äärelle” pääsemiseksi pitäisi nähdä vaivaa.
Erilaisten persoonien kohtaaminen. Asumispalveluissa työskentelee hyvin erilaisia persoonia, joilla jokaisella on oma tapansa hoitaa avustus, toivottavasti kuitenkin asukkaan toiveita kuunnellen. Kaikki persoonat eivät välttämättä ole sellaisia, jotka itse palkkaisi töihin. Ko. ympäristössä oppii tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, sillä vaihtoehtoja ei ole. Sitä oppii sanoittamaan itseään, tarpeitaan ja jopa näkemyksiään uudella tavalla. Kenties poikkeavista näkökulmista elämään saa aikaan hedelmällistä keskustelua, joka mahdollistaa oppimisen.
Toisaalta asumispalveluyksikössä luoksesi voi pöllähtää kutsusta kuka vain. Et välttämättä tiedä etukäteen kuka ovesta pöllähtää, etkä voi juuri vaikuttaa asiaan. Tämä saattaa olla esimerkiksi yksityisyydestään tarkan ihmisen psyykkeelle raskasta.
Kauhutarinat leviävät ihmisten huulilla usein positiivisia kertomuksia herkemmin. Vaikka saattaisikin ajatella, että kaikki asumispalveluyksiköt ovat kamalia loukkoja, ei asia ole suinkaan niin. Osassa paikoista, eritoten voittoa tavoittelemattomissa, hommat saatetaan järjestää todella hyvin.
