Meillä jokaisella on käsitys siitä, millaista on hyvä elämä. Yleensä tähän ajatukseen liittyy jotain universaaleja mielenyhtymiä, kuten terveys. Usein esimerkiksi äidin ollessa raskaana, kuulee muiden sanovan, että kunpa lapsi olisi terve. Vanhemmat toivovat samaa. Mikseivät toivoisi? Jokainen haluaa läheiselleen ja varsinkin omalle lapselleen hyvän elämän. Mutta mitä se oikeastaan pitää sisällään? Voiko vammainen elää hyvää elämää? Entä pitkäaikaissairas?
Vammaisuuteen liitetään usein negatiivinen kaiku. Uskon vahvasti sen johtuvan kielenkäytöstä, sillä nykykielessä vammainen on jostain kumman syystä tullut kirosanaksi. Mistä kummasta tämä ”sä oot ihan vammainen” – lause juontaa juurensa? Onko vammaisena olo niin paha asia? Koska vammaisesta on tullut kirosana yhteiskunnassamme? Arkinen kielenkäyttö paljastaa ihmisten suhtautumisen asioihin. Meidät nähdään usein heikompana ja elämänlaatumme huonompana.
Hälyttävää on se, että vammaisen lapsen synnyttyä tuoreita vanhempia ei välttämättä osata onnitella. Rikkoohan normista poikkeava lapsi ajatuksen terveydestä. Ulkopuoliset menevät vaikeiksi, eivätkä tiedä miten olla. Vanhemmat voivat olla aluksi shokissa, mutta toivottavasti onnellisia jälkikasvustaan. Eikö tarkeintä ole se, että lapsi saa mahdollisuuden elämään?
Vammaisen elämä voi olla ihan yhtä hyvää ja täyttä kuin kenen tahansa muun. Se voi myös olla olematta sitä. Pitkälti kaikki on kiinni ympäristöstä; siitä saako tarvitsemansa palvelut, siitä millaisia ihmisiä pyörii ympärillä, onko ringissä oikeanlaiset avustajat, jotka ymmärtävät yksilöllisiä tarpeita ja joustavia aikatauluja ja pyrkivät parhaansa mukaan mahdollistamaan värikkään elämän, onko elämässä ystäviä ja rakkautta. Paljon on myös kiinni omasta asenteesta. Jos uskoo pystyvänsä, usein myös pystyy. Jos jää vellomaan murheisiinsa sängynpohjalle, ei autuus tule ovelta hakemaan. Onko sellaista edes olemassa?
Onnensa eteen täytyy tehdä töitä. Vammainen, tai pitkäaikaissairas, voi elää hyvää elämää. Sairaus ei vähennä mahdollisuutta siihen. En tarkoita, että oma vamma tai sairaus pitäisi aina nähdä aurinkoisena asiana ja viitata epäonnistumisia kintaalla. Kyllä niitä saa märehtiä, kyllä sinne epätoivoon ja kriiseihin saa aina välillä upota pidemmäksikin toviksi. Kyse on siitä, kuinka nopeasti sieltä nousee ja kuinka elämäänsä suhtautuu kokonaisvaltaisesti. Jos ympäristömme toimii, elämämme voi olla täyttä.
Hyvä elämä on mielestäni sitä, että kokee aikansa tässä maailmassa pääosin mielekkääksi. Ettei eloa varjosta sitkeä epäonni. Että päivissä on edes hippunen sellaista tekemistä, jossa tuntee saavansa ilmaista itseään ja olonsa hyväksi, panoksensa arvostetuksi. Ympärillä tulisi olla ihmisiä, joista huokuu välittäminen ja joiden seurassa voi olla aidosti oma itsensä. Unelmia on tärkeä olla. Ne motivoivat ihmistä jatkamaan eteenpäin vaikeinakin hetkinä, kunhan ne ovat realistisia ja työpanoksen jälkeen saavutettavissa. Hyvä elämä on sellaista, jossa ei tarvitse jatkuvasti olla huolissaan esimerkiksi siitä, mistä saa seuraavan aterian. Hyvä elämä ei tarkoita jatkuvaa onnellisuutta. Takapakit ja surut kuuluvat ihmisyyteen. Kokonaiskuva on se, mikä ratkaisee. Jatkuvasta onnellisuuden tavoittelusta ei seuraa kuin surua, sillä onni on hetkissä, joita arvostaa juuri synkempien tapahtumien vuoksi. Vammainen tai sairas voi elää hyvää elämää. Sairauden kanssa oppii elämään, samoin vamman – ainakin toivottavasti.
Mielestäni sen sijaan, että keskittyisimme ajattelemaan, että olisipa lapsi terve, meidän tulisi keskittyä toivomaan, että hän saisi hyvän elämän: Että hän saavuttaisi tärkeimmät haluamansa asiat tehtyään töitä niiden eteen. Että hän oppisi arvostamaan pieniä onnellisia hetkiä ja ihmisiä ympärillään, eikä vajoaisi suruun. Kunpa hänellä olisi suuri sydän ja hän auttaisi muita. Luovutaan siis terveyskeskeisestä ajatuksesta nykyisellään ja keskitytään toivomaan läheisimmillemme elämää ilman liiallista kärsimystä.
Lue myös:
Onko elämä tyytymistä?
Entä jos en sovi muottiin?
Jokainen valitsee oman polkunsa
Miksei vahvaksi kehuminen ole välttämättä hyvä juttu?
