Edit 7.3.2022: Tämä postaus on kirjoitettu reilusti ennen valmistumistani seksuaalineuvojaksi. Mikäli tahdot lukea ammattitaidolla kirjoitettua tekstiä tästä aiheesta, on esimerkiksi: Miten seksuaalikasvatus lisää turvallisuutta? hyvä vaihtoehto.
Seksi ja seksuaalisuus ovat luonnollisia asioita, mutta vielä tänäkin päivänä asioista puhutaan kainostellen. Kuten olen aiemminkin sanonut, jokaisella tulisi olla oikeus seksuaaliseen itseilmaisuun ja seksin harrastamiseen. Ja kuten jokaisella tulisi olla oikeus näiden asioiden kokemiseen, heillä tulisi olla oikeus myös tietää näistä asioista.
Ainakin omassa nuoruudessani vammaisten seksuaalivalistus loisti poissaolollaan. Olen aiemminkin puhunut tästä postauksessani sananen seksuaalisuudesta, mutta nyt on aika porautua aiheeseen syvemmin.
Nuoruudessani tavallisessa lukion terveystiedon kirjassa ei mainittu juuri muuta, kuin että tällaisia ehkäisymenetelmiä on ja että ihmiset tykkäävät erilaisista asioista, eikä seksiin tule ryhtyä ennen kuin on valmis. Vammaisuudesta puhuttiin sen verran, että meitä invoja on, piste. Mitään muuta ei mainittu. Terveyskeskuksessa minulle todettiin ehkäisypillereitä hakiessani: “Mihinkäs sä niitä tarvitset, kun sulla on hyvä iho.” Se oli pöyristyttävää. Missä oli tuolla hetkellä terveydenhuollon ammattilaisten ammattitaito? Niihin aikoihin elimme vuotta 2012, joten sitä luulisi, että terveydenhoitajat olisivat osanneet olla poliittisesti korrekteja ja jättää edes lauseen lopun pois, jos ajatus invasta heiluttamassa peittoa nyt yksinkertaisesti tuntuu kummalta.
Jos terveydenhoitaja suhtautuu vammaisen seksielämään maton alle lakaisten, ei kysy asiaankuuluvia kysymyksiä tai alkaa puhua invalle lisääntymismekanismeista samaan sävyyn kuin viisivuotiaalle, saattaa se aiheuttaa jo valmiiksi asian kanssa kipuilevalle pahemman luokan kriisin. “Entä jos tämä ei kuulukaan minulle, kun ei tuokaan näytä siihen oikein suhtautuvan?” “Miten minun pitäisi saada mistään vastauksia kysymyksiini, jos hoitajat kohottelevat kulmiaan?” Jos ajattelee, ettei seksuaalinen kanssakäyminen kuulu itselle, saattaa se nostaa mahdollisesti ennestään korkeaa kynnystä hakeutua seurustelusuhteisiin entisestään.
Vaikka minut olikin kasvatettu “vammattomaksi” elinpiirini koostuessa lähinnä sellaisista ihmisistä, joilla ei ollut rajoitteita, ja minulle opetettiin pienestä pitäen, että sinähän pystyt ja sinähän teet, kipuilin näiden asioiden kanssa teini-ikäisenä paljon. Vaikka tahdoin parisuhteen ja näin itseni jonkun potentiaalisena kumppanina, ajatus kaikesta seksuaalisesta tuntui vieraalta. Juurikin sen vuoksi, että tuohon aikaan asioista puhuttiin vielä nykyistäkin vähemmän.
Ymmärrän, ettei tavallisen peruskoulun tai toisen asteen koulutuksen ole millään tavalla mahdollista opettaa täydellisen kattavasti erilaisista tavoista harrastaa seksuaalista kanssakäymistä. Se ei olisi millään tavalla edes koulujärjestelmän tehtävä. Sen verran voitaisiin kuitenkin mainita, että jokaisella on oikeus ja mahdollisuus seksielämään, jos sellaisen tahtoo, rajoitteista tai muista haasteista huolimatta. Olisi tärkeää todeta myös, että mahdollisten kysymysten noustessa pintaan on paitsi okei, myös suositeltavaa etsiä tietoa ja hakeutua puhumaan asioista tietävien juttusille.
Ongelmallista on, ettei vieläkään ole helppoa löytää tietoa eri vammojen mahdollisista vaikutuksista seksielämään. Asiasta kirjoitetaan paljon artikkeleita tänä päivänä, mutta edelleen on niukasti tietoa siitä, kuinka vaikkapa spastisuus saattaa vaikuttaa asioihin ja miten mahdollisia haasteita pystyy voittamaan.
Huolestuttavinta on, että ainakaan omien kokemusteni mukaan laitoskuntoutusjaksoillekaan ei kuulu automaattisesti seksuaalineuvontaa. Mielestäni olisi olennaista, että vammaiset pääsisivät tietyssä iässä puhumaan seksuaalisuudesta ammattilaiselle, joka ymmärtää myös jotain erilaisista rajoitteista. Siihen on aina ollut mahdollisuus ainakin siinä kuntoutuskeskuksessa, jossa olen itse käynyt, mutta keskusteluhetken on joutunut itse pyytämään. Itsensä kanssa kipuileva teini ei välttämättä uskalla sitä tehdä tai edes tiedä mahdollisuuden olemassaolosta. Niinpä olisi tärkeää, että mahdollisuutta keskusteluun tarjottaisiin nuorelle aktiivisemmin. Sen voisi hyvin tehdä jo siinä vaiheessa, kun nuorelle ei ole vielä ajankohtaista päätyä sänkyyn, mutta asiat ovat alkaneet kiinnostaa. Hän tietäisi, että ajatukset ovat normaaleja hänellekin, rajoitteista huolimatta. Hän saisi kysyä mieltä painavista seikoista ja saada tietoa asioista, joita ei ole tullut ehkä edes ajatelleeksi. Näin ensimmäisiä kertoja eivät varjostaisi tai jopa estäisi lauma kysymysmerkkejä.
Esimerkiksi laitoskuntoutusjaksoon sisältyvässä seksuaalineuvonnassa olisi hyvä neuvoa myös avusteiseen seksiin liittyviä seikkoja, mikäli sille on tarvetta. Nuorelle on tärkeä selittää mistä on kyse. Nuoren tulee tietää, että on ok pyytää apua, jos sitä tarvitsee. Yhtä olennaista on ymmärtää, missä asioissa toisen apuun voi turvautua, ja miten asia kannattaa ottaa puheeksi.
Opin vasta taannoin keskustellessani tutun kanssa, ettei Kela laske seksuaaliterapiaa korvattavien hoitosuhteiden piiriin missään tapauksessa. Olin tippua tuolistani. Seksuaalisuus on tärkeä osa ihmisyyttä, muodossa tai toisessa. Se on myös erittäin herkkä osa meitä. Se muuttuu jossain määrin halki koko elämän, mutta erityisen suuren kolauksen se kokee esimerkiksi vammautumisen tai seksuaalisen trauman seurauksena. Ne ovat ihan eri asioita, mutta molemmissa suhde itseen ja omaan kehoon muuttuu. Miksei näitä ihmisiä ohjata voimakkaammin puhumaan? Ylipäätään kaikki, joilla on haasteita näiden asioiden kanssa, tarvitsisivat helpon kanavan asioiden purkamiseen. Miksei seksuaaliterapiaa nähdä terapiana muiden joukossa?
Johtuuko se, että seksuaalisuuteen liittyvä valistus ja tuki on vielä niin suppeaa ja vammaiset unohtavaa siitä, että ajasta, jolloin seksuaalisuudesta vaiettiin täysin ja erilaisuutta karsastettiin vieläkin voimakkaammin, ei ole niin kauaa? Nyt, kun seksistä puhutaan avoimemmin, keskustelun tulisi huomioida kaikki väestöryhmät ja erilaiset tarpeet.
Seksuaalivalistus on tärkeää ja on hyvä, että kouluissamme ja yhteiskunnassamme ylipäätään on sitä suhteellisen helppo saada verrattuna moniin muihin maihin. Se on kuitenkin yhä hyvin suppea. Laajempi ja monimuotoisempi valistus, joka olisi helposti kaikkien tarvitsijoiden saatavilla, auttaisi ihmistä rakentamaan tervettä suhdetta itseensä ja kehoon.
Lue myös:
Seksuaalineuvonta kunniaan
