Jokaisella on erilaiset seksuaaliset mieltymyksensä. Se on ok niin kauan, kun niitä toteuttaa tavalla, joka ei ole laiton, aiheuta toiselle sellaista kipua, jonka tuottamisesta ei ole erikseen sovittu, tai tunnu vastapuolesta epämiellyttävältä. Fetissit ovat ok, niistä on tärkeä puhua, jotteivät ihmiset kokisi turhia kriisejä omista haluistaan ja ajatuksistaan. Toisinaan vammaisuus on fetissi ja sillä kulmalla ei kannata lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin, jos haluaa saada tuloksia aikaan.
Vaikka olen aina ollutkin avoimen seksikeskustelun kannalla, painotan jälleen kerran: Sillä miten ja missä tilanteessa sanansa laukoo on merkitystä. Sillä millä tavoin mieltymyksenä ilmaisee on väliä. Toisinaan, avoimen keskustelun aikakaudella, osa ihmisistä tuntuu unohtavan sen.
Suhtautuminen vammaisten seksuaalisuuteen on muuttunut viime vuosikymmeninä. Edelleen aihe on toisaalta tabu, mutta toisaalta kiehtoo ihmisiä suunnattoman paljon. Silti, nykyään “ilmiö” tunnetaan. Toista oli silloin kun olin pieni. Lapsena minulle meinattiin tehdä ritsotomia, leikkaus, joka olisi todennäköisesti vaikuttanut jossain määrin alueisiin, jotka ovat yhteydessä sukupuolielämään. Leikkausta ei tehty, sillä sen sisältämät riskit olivat kokonaisvaltaisesti liian suuret sen tarjoamiin mahdollisuuksiin nähden. Äitini oli jälleen kerran aikaansa edellä ja katsoi asiaa pidemmälle, ajatellen jo tulevia parisuhteitani ja niiden täyspainoisuutta, kaikkien muiden riskien ja mahdollisuuksien ohella. Kysyessään lääkäreiltä, että vaikuttaako leikkaus seksielämääni aikuisena, hän sai lääkäreiltä lähinnä kummastuneita katseita: “Miksi tuo tuollaista miettii?” Vammaisten seksielämää pidettiin silloin täysin käsittämättömänä asiana.
Kuten sanoin, nykyään vammaisten seksuaalisuus tunnistetaan. Paitsi että ei ole mitään “vammaisten seksuaalisuutta.” On vain seksuaalisuus, joka kuuluu kaikille. Seksuaalisuus, josta on moninaista muotoa ja kukin ilmaisee tavallaan, oli rajoitteita tai ei. Se tunnetaan, että meitä vammaisiakin saattaa panettaa. Ja sekös vasta kiehtoo!
Liian monta kertaa minulta on elämäni aikana kysytty, kuinka minä harrastan seksiä. Kysyjä on saattanut olla joku satunnainen humalainen baarissa. Se on saattanut olla silloisen kumppanin tai säädön utelias kaveri tai joku tuntematon internetin ihmeellisessä maailmassa. Kuka kysyy tuota ja miksi? Miksi ajatus vammaisesta hässimässä tuntuu niin kertakaikkisen vieraalta?
Mitä vastausta nämä ihmiset oikein odottavat? “No kuules, se vaatii ensin epämääräisiä rituaaleja ja kaiken pyhän – ja epäpyhän manaamista? Sitä ennen tulee noudattaa tiettyä ruokavaliota puoli vuotta ja se onnistuu vain sillä hetkellä, kun tähdet ovat kohdillaan! “ Jotain yhtä absurdiako he toivovat? Valitettava fakta on, että kyllä me vammaisetkin harrastamme seksiä ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa muukin. Samat värkit meillä on kuin kenellä tahansa muulla biologista sukupuoltamme edustavalla. Ikävä kyllä vastaus on siis varsin tylsä.
Toinen lause, jonka olen kuullut itse usein ja kuullut myös ystävieni törmänneen on: “ Mä olen aina miettinyt millaista on harrastaa seksiä vammaisen kanssa. “ Vammaisten kanssa ei harrasteta seksiä mitenkään tietyllä tavalla. Me olemme kukin yksilöitä ja se miten harrastamme seksiä saattaa esimerkiksi asentojen puitteissa riippua kulloinkin kyseessä olevasta rajoitteesta, mutta ennen kaikkea se riippuu siitä, mistä kukin pitää ja mikä sillä hetkellä tuntuu hyvältä.
Voin taata, ettei yksikään menisi kysymään näitä kysymyksiä tuntemattomalta, joka ei ole vammainen (tai vaikkapa seksuaali – ja / tai sukupuolivähemmistöjen edustaja.) Esimerkiksi vammaiset joutuvat kuulemaan tätä liian usein. Mielestäni se kielii hälyttävästi siitä, ettei monien vähemmistöjen ihmisyttä ja yksityisyyttä pidetä samanlaisessa arvossa kuin valtavirtaan kuuluvan.
Kysymyksiä ei voida laittaa uteliaisuuden piikkiin. Ne ovat häirintää. Häirintää ei tule kenenkään kohdata tai sietää. Vaikka itse yleensä kuittaankin kysymykset jollain nasevalla heitolla kuten: “Ai haluatko tulla katsomaan?” (se kun hiljentää uteliaat) ei se tarkoita, etteivät utelut sattuisi.
Se, että vammaisen seksielämästä kysellään röyhkeän avoimesti, ei auta kysyjää mitenkään hänen uteliaisuutensa tai toiveidensa suhteen. Päinvastoin. Kaikki orastava kiinnostuskin luultavasti kuolee kuin seinään ja kysyjä menettää kaikki mahdollisuudet kokea nämä asiat.
Lisäksi se mitä suuremmalla todennäköisyydellä lisää invan epävarmuutta itsestään. Ei ole mukavaa miettiä, onko vastapuoli kiinnostunut hänestä ihmisenä ja persoonana vai näyttäytyykö toisen silmissä vain jonain “jännittävänä asiana, joka tulee kokea”. Se on kamalaa.
Ainoastaan silloin on oikeus kysyä toisen seksielämästä, jos hän on, tai tulee varmasti hyvin suurella todennäköisyydellä olemaan tuleva seksikumppanisi ja vaikuttaa avoimelta keskustelulle aiheesta. Muussa tapauksessa asia ei kuulu ulkopuoliselle ihmiselle millään tapaa. Voisimmeko jo hyväksyä sen, että myös fyysisiä rajoitteita omaavilla henkilöillä on, tai on olematta, yhtä värikäs seksielämä kuin kenellä tahansa muulla?
Jokaisella, myös vammaisella, on oikeus pukeutua miten haluaa, ja näyttää seksikkäältä niin tahtoessaan. Pukeutuminen ja itseilmaisu ovat valintoja, jotka eivät vähennä ihmisen arvoa tai oikeuta muita heittämään käytöstapoja narikkaan.
Lue myös:
Sananen seksuaalisuudesta
Seksiin ei ole vain yhtä kaavaa
Torjutuksi tulemisesta
Seksuaalineuvonta kunniaan
1 vastaus artikkeliin “Vammaisten seksuaalisuuden kummastelusta ja fetisoinnista”