Jokainen, joka on kirjoittanut vähääkään pidemmän aikaa edes jollain tasolla tavoitteellisesti tietää, että se ei ole mitään ruusuilla tanssimista. Utopiaa ovat ne ajatukset, että kirjoittajat istuisivat päivästä toiseen rentoina kahviloissa sumppia siemaillen ja näppäimistö taukoamatta laulaen. Sellaista kuvaelmaa meille maalataan ainoastaan kertomuksissa tai tarinoissa, jossa itseä halutaan kuvata jonkinlaisena luovana nerona. Todellisuudessa kirjoittaminen on tuskaa, jota usein jouduttavat kiire ja pakko. Deadlinet, olivat ne ulkoisia tai sisäisiä, ovat hyviä motivaattoreita. Vaikka me kaikki tiedämme, että kuva luovasta nerosta, jonka flow ei koskaan lakkaa, on fiktiota, kirjoittajat kokeneesta aloittelijaan hairahtavat toistuvasti näihin vääriin ajatuksiin.
“En ole tarpeeksi hyvä.” Vanhaa ja kulunutta sanontaa lainatakseni, kukaan ei ole seppä syntyessään. Kirjoittajaksi ei opita sillä siunaamalla, kun oppii laittamaan sanoja toisen perään. Kirjoittajaksi kehitytään ja opitaan. Paitsi tekemällä, myös lukemalla. Opuksiin paneutuminen laajentaa sanavarastoa ja kykyä hahmottaa maailmaa, mikä auttaa tuottamaan omaa sisältöä. Kokenutkin kynäilijä parantaa jälkeään jatkuvasti ja oma tyyli rakentuu hiljalleen.
“Kirjoitan sitten kun on aikaa.” Ajatus toimii silloin, jos rustailee satunnaisesti tekstejä omaan pöytälaatikkoon. Omaksi huvikseen voi aina kirjoittaa ottamatta siitä paineita. Jos tekstien tekoon, olivat ne tyyliltään mitä tahansa, ei aloittamista kannata lykätä vedoten siihen, että tarttuu toimeen kun on parempi hetki. Aina tulee jotain tielle: työt, opiskelut, ystävät harrastukset. Parempaa tekemistä keksii aina, etenkin silloin, jos omaa tyyliään kirjoittajana on vasta etsimässä tai jos siitä, kun viimeksi raahautui näppäimistön eteen, on kulunut liian pitkään. Tyhjää paperia alkaa pelätä.
Jos haluaa kirjoittaa yhtään tavoitteellisemmin, täytyy siitä tehdä rutiini siinä missä vaikkapa liikunnasta. Itselleen kannattaa asettaa deadlineja, jos niitä ei ulkopuolelta tule. Muuten tekemistä lykkää lykkäämisestä päästyään, koska “eihän mun ole pakko.” Omaa jaksamistaan ei kannata yliarvioida. Kiireessä kukaan ei tee hyvää jälkeä.
Kirjoittaminen on yksinäistä hommaa, eikä keskeneräisiä tekstejä pidä näyttää kenellekään. Elin pitkään tässä harhaluulossa. Olin sitä mieltä, että vasta valmiit versiot kestävät päivänvaloa. Siitä päästäänkin pohtimaan, kuka määrittelee valmiin tuotoksen ja miten? Se, millaisesta tekstistä pitää, on subjektiivista. Voi olla, että itse istuisi hiomassa pilkkuja paikalle viimeiseen tuomioon saakka, kun ystäväsi ja / tai luottokriitikkosi rakastuivat siihen mielestäsi aivan kamalaan raakileeseen, jonka kirjoitit 30 minuutissa täydellisenä tajunnanvirtana.
Omia tuotoksiaan kannattaa näyttää mahdollisimman monelle luotettavalle ja sopivan kriittiselle henkilölle varhaisessa vaiheessa. Näin pääsee heti kiinni siihen, mikä luonnoksessa toimii, mitä kannattaa korostaa. Mitä tulisi ehkä varoa? Onko huomioinut riittävästi eri näkökulmia? Saako aiheesta tekstiä ollenkaan?
Omalle tekstilleen tulee sokeaksi. Virheitään ei välttämättä huomaa. Ennen kaikkea, jos johonkin oivallukseensa on aivan rakastunut, kieltäytyy huomaamatta, että joku on tuhoon tuomittu ajatus heti kättelyssä.
Usein ajatellaan, että kynäily on yksinäistä hommaa. Sen ei tarvitse olla niin. Yhdessä kirjoittaminen on huomattavasti helpompaa kuin yksin. Jos tyhjän paperin kammo iskee, saattaa toisen läsnäolo auttaa, vaikka kirjoittaisittekin ihan eri asioita. Kun on yksin, saattaa helpommin eksyä katselemaan kissavideoita Jos tuntuu, että ideat ovat yksinkertaisesti hylänneet mielesi, voi kanssakirjoittajalta kysyä apua. Kuinka hän ratkaisisi dilemman? Miten hän muotoilisi tämän tai tuon? Neuvoja ei tarvitse ottaa käyttöön sellaisenaan. Pelkästään toisen ajatuksenjuoksua kuunnellessaan voi saada ahaa-elämyksen.
Lähdemateriaalin karsastaminen ja toisaalta pelko keksiä jotain omaa. Tämä koskee ehkä erityisesti proosan kirjoittamista. mutta on jollain tasolla laajennettavissa myös ainakin blogeihin.
Jos puhutaan bloggaamisesta, on muutamia aiheita, joilla saa havaintojeni mukaan aina lukijoita. Se olisi helppo tapa saada omallekin toiminnalleen näkyvyyttä. Toisaalta, sitä saattaa kirjoittajana kokea, että jos menisi näiden suosittujen aiheiden mukaan, menisi sieltä, mistä aita on matalin. Voi myös olla, ettei ole tarpeeksi hyvä tahi vaikuttava kynäilijä erottuakseen joukosta, kun samasta aiheesta on kuitenkin useampi kirjoitus. Kokemuksia on kuitenkin yhtä monia kuin ihmisiä.
Toisaalta, voi olla että, kynäilijällä on paljon sanottavaa. Aihe voi olla hyvin tabu. Siihen ei ehkä uskalleta tarttua, sillä pelätään, että herneet vedetään nenään, eikä muuten mitenkään kevyesti. Todennäköisesti jollain aralla aiheella suututtaakin monet. Kaikkia ei kuitenkaan voi, tai tarvitse miellyttää. Aroista aiheista täytyy pitää ääntä.
Fiktiokirjoittamisessa ongelmana saattaa olla se, että ajattelee kaiken keksimisenarvoisen olevan jo keksitty. Lähdemateriaaliin, kuten vaikkapa erilaisiin rakkausnarratiiveihin tai mytologioihin, mikä nyt omaa proosaa koskettaakin, kannattaa tutusta. Mikä niissä toimii, mikä taas saa kavahtamaan kauhusta? Toisen tuotosta ei saa kopioida, mutta siitä saa inspiroitua ja ammentaa omia ideoita niin, että kokonaisuudesta tulee tarpeeksi originaali. Toisaalta, vastapainona näille ihmisille ovat he, jotka keksivät villeimpiä ideoitaan, mutta eivät uskalla toteuttaa niitä pelätessään suututtavansa jonkun genren fanikannan.
Kuten huomataan, tekstin luomiseen liittyy paljon prosessin kannalta haitallisia ajatusmalleja. Niistä poisoppiminen on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta mahdollista.
