Vammaisuus

Seis sankaritarinoille

 Vammaisten ja vammattomien välillä on valtava sosiaalinen kuilu. Liian monta kertaa olen nähnyt ihmisten menevän vaikeiksi tilanteissa, joissa kurvaan heidän eteensä vaikkapa sähköpyörätuolilla. Olen pistänyt merkille senkin, että se, mitä apuvälinettä käytän, vaikuttaa kohteluun, jonka saan. Väitän, että tämä vammaisuuden hätkähtäminen johtuu pitkälti tietämättömyydestä. Hullusta ajatuksesta, että meidät tulisi kohdata rajoitteidemme vuoksi jotenkin eri tavalla kuin muut. Se ei ole totta. Meidät tulee kohdata ihmisinä, persoonina, joiden elämän ja olemuksen yksi osa rajoitteet ovat.

Vammaisuus on vierasta. Vaikka meitä on paljon, olemme katukuvassa suhteelliseen näkymättömiä. Harva vammainen on päätynyt esimerkiksi yhteiskunnallisesti merkittävään asemaan. Se pieni joukko on kultaakin kalliimpi. Heidän rinnallaan on aktivisteja. Aktivistin, jonka taustalla ei ole suoraan jotain voimakasta tahoa, täytyy tehdä töitä saadakseen äänensä kuuluviin. Kaikki eivät välttämättä uskalla puhua aroista ja henkilökohtaisista omilla kasvoillaan. Se on ok.

Mistä se kumma luulo tulee, että meidät vammaiset täytyisi kohdata jotenkin eri tavoin tai että meidän elämässämme pyöriminen vaatisi ihmiseltä jotain erilaista? Ihmisellä on luontainen vaisto suhtautua kaikkeen vieraaseen ja outoon varautuneesti. Usein tämä vaisto pitää meidät hengissä. Toisaalta, vääränlainen suhtautuminen on voitu mallioppia vanhemmilta. Jos he hyssyttelevät ja estävät lasta kohtaamasta vammaista, oli syy siihen sitten häpeä lapsen sopimattomaksi katsotussa käytöksessä tai jossain muussa, käsittää lapsi asian niin, että tuossa esimerkiksi eri tavoin liikkuvassa ihmisessä on jotain, mitä pitäisi varoa.

Medialla on mielikuvien muodostumiseen suuri rooli. Itsekin media-alaa opiskelleena tiedän draaman myyvän. Mahdolliset kaltoinkohtelut ja epäoikeudenmukaisuudet, joita edustamani vähemmistö kohtaa, on tärkeä tuoda esiin. Muuten mitään ei tapahdu. Huonoilla kohtaloilla mässäily ei kuitenkaan auta. Se luo väärää mielikuvaa siitä, millaista elämä rajoitteiden kanssa voi olla.

Negatiiviset mielikuvat luovat sääliä. Sen kohteeksi kukaan meistä ei tahdo joutua. Sääli aiheuttaa hankaluuksia kohtaamisissa. Se saattaa estää tutustumasta persoonaan, sillä päässä pyörivät mielikuvat aiheesta ovat vallitsevia. Se voi aiheuttaa syrjintää.

Valitettavasti myös joillakin vammaisjärjestöillä saattaa olla roolinsa vääristyneen vammaiskuvan luomisessa. Älkää käsittäkö väärin, vammaisjärjestöt tekevät kultaakin kalliimpaa työtä. Olen itsekin niille monin tavoin kiitollinen. On tärkeää, että esimerkiksi vammaisten oikeuksia ajavia järjestöjä on ja että he pitävät puoliamme. Oikeudet kun eivät nimittäin Suomessa läheskään aina toteudu. Siitä huolimatta, petrattavaa on myös vammaisjärjestöillä itsellään. Usein nimittäin kuulee kerrontaa, jossa ilmaistaan, kuinka vammasta huolimatta on saavuttanut tätä ja tätä, mutta hirvittävästi töitä se vaati. Ymmärrän ajatuksen tällaisen kerronnan takana. Halutaan osoittaa, että vammainenkin pystyy ja tekee siinä missä muutkin. Toisinaan kerronta saattaa kuitenkin muuttua sankaritarinaksi. Sellaiseksi kerronnaksi, jossa puskemme läpi harmaan kiven ja elämme on jatkuvaa taistelua. Se ei ole totuus.

Kyllä, vamma tuo mukanaan haasteita. Se on opettanut minulle periksiantamattomuutta ja ajoittain näyttänyt elämän nurjan puolen. En silti puske läpi harmaan kiven. Kyllä minuakin sapettaa. Ja itkettää. Ja hajottaa. Vain toisinaan syyt ovat vammassani. Usein ne ovat ihan muussa elämässä. Kyllä, toisinaan toivoo, että näitä rajoitteita ei olisi.

Välillä toivoo, ettei tarvitsisi käydä paperisotaa. Välillä toivoo, että silmät tai räikeämmät hiukset olisivat se, mihin uudet ihmiset kiinnittävät huomiota. Ei se pyörillä kulkeva vekotin, jonka päällä satun istumaan ja rullailemaan eteenpäin. Koen eläväni ihan tavallista arkea, johon nämä asiat kuuluvat, yhdessä muiden, rajoitteista riippumattomien seikkojen kanssa. Käyn töissä, harrastan, tapaan itselle tärkeitä ihmisiä ja kulutan tuhottoman paljon aikaa turhien Youtube-videoiden äärellä. Olen ihminen, en sankari.

 

Toivon, että voisimme vähitellen unohtaa traagisuuden ja sankaritarinat perinteisen median kerronnassa tai yhdistysten toiminnassa. Esimerkiksi lehtijutuissa voitaisiin keskittyä henkilön itsensä saavutuksiin, mikäli se jutun kannalta on sopivaa, ja ikään kuin sivulauseessa todeta, että henkilöllä on vamma. Jos rajoitetta, tai sen tuomia haasteita ei jatkuvasti korostettaisi sellaisissa yhteyksissä, missä se ei ole olennaista, saattaisi ennakkoluuloisuuskin vähentyä.  

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.