Kynäniekan salaiset mietteet on ollut pystyssä yli vuoden! Käsittämätöntä ajatella, että aika on mennyt näin nopeasti (ja toisaalta aivan turkasen hitaasti. Vuoteen on mahtunut 157 postausta ja lukemattomia turhautumisia siitä, kun aiheet tuntuvat kaikkoavan mielestä. Ärräpäitä on sadellut senkin vuoksi, että ideoita kyllä on, mutta niitä ei yksinkertaisesti tunnu saavan paperille, vaikka kuinka yrittää. Lauseet eivät ota jäsentyäkseen toimiviksi kokonaisuuksiksi ja kaiken luomisen tuskan keskellä sitä haluaisi vain repiä koneen akun irti, piilottaa sen jonnekin ja käpertyä itse peittoburritoksi pimeään huoneeseen. “Ehkä, jos olen täällä tarpeeksi kauan ja hiljaa, ihmiset unohtavat olemassaoloni ja lakkaan tuntemasta painetta tehdä asioita.” – tyyppisesti ajatellen. Epätoivoa on aiheuttanut sekin, että kun viimein saan itseni patistettua aloittamaan uuden tekstin, olen usein jo myöhässä siltä aikajanalta, jonka olin päässäni ehkä turhankin optimistisesti suunnitellut. Vaikka negatiivisilta tunteilta ei ole tämän prosessin aikana vältytty, olen lopulta ylpeä omasta säntillisyydestäni ja periksiantamattomuudestani tämän hankkeen suhteen. Postauksessa Vuoden 2019 kohokohdat puhuin jonkin verran siitä, mitä järjestelmällisempi vaikuttamistyö, ja ennen kaikkea tämä blogi, ovat minulle tekijänä antaneet. Nyt on aika pohtia, mitä vuosi bloggarina on minulle opettanut.
Säännöllinen sisällöntuotanto vaatii kurinalaisuutta. Blogitekstit eivät synny itsestään. Ne vaativat suunnittelua, itse kirjoittamistyön, sekä jälkieditointia. Toisinaan sitä joutuu ottamaan askeleen taaksepäin ja miettiä tuotostaan ns. ulkopuolisen silmin. “Voinko sanoa tätä tai tuota, vai tahdotaanko minut sen jälkeen polttaa roviolla tai jättää kuvitteellisen yhteisöni ulkopuolelle? Sopiiko ilmaisu x lainkaan tekstin muuhun luonteeseen? “ Joskus tämän pohdinnan seurauksena käy niin, että jotain joutuu kirjoittamaan hyvin raa’alla kädellä uusiksi. Onneksi se “jotain” tarkoittaa erittäin harvinaisissa tapauksissa koko tekstiä. Jos työstettävää on ihan hirvittävästi ja aloittaminenkin teki tiukkaa, vaatii paljon, ettei vain hairahda turhempiin ja tyhjänpäiväisiin asioihin, kuten vaikkapa Netflixiin tai Hearthstonen takomiseen kuudetta tuntia putkeen.
Raha usein motivoi ihmistä tekemään asioita. Entäpä tilanteet, jolloin jostakin, kuten allekirjoittaneelle tästä blogin rustaamisesta, työmäärästä ei (ainakaan vielä) makseta hitustakaan? Sisäisen palon täytyy siinä tilanteessa olla suunnattoman kova. Vaikka välillä tekisi mieli tehdä tuskaisen tylsiä pääduuneja rahan takia kaiket päivät ja sen sekä treenien jälkeen vain istuutua sohvalle tuijottamaan Netflixiä, patistan itseni koneen ääreen ja pistän näppäimistön laulamaan. Muistutan itseäni, että kirjoittaminen ja esiintymiset ovat asioita, joilla tahdon tulevaisuudessa itseni täyspäiväisesti elättää, enkä vain osittaisina sivuhommina. Nykyään uskon siihen pystyväni, kunhan jaksan tehdä kovasti töitä. Onneksi olen pitänyt minkätyyppistä tahansa kirjoittamista terapeuttisena siitä lähtien, kun oivalsin joskus muksuna kynästäni lähtevän toisinaan ihan järkeviä lauseita.
Lue mietteitäni vaikuttamistyön yleisistä haasteista ja opetuksista.
Blogimaailma yllättää. Joskus teininä yritin pitää blogia, mutten jaksanut pitää sitä muutamaa postausta enempää. Into yksinkertaisesti loppui seinään. Osittain siitäkin syystä pitkäjänteisyyteni tämän tuotoksen kanssa jaksaa kerta toisensa jälkeen hämmästyttää. Ehkä ratkaiseva tekijä on se, että tämän kanssa minulla on selkeä tavoite. Haluan nostaa esiin tabuja, oikoa vääriä mielikuvia. Muuttaa ihmisten käsityksiä vammaisuudesta ja mielenterveyteen liittyvistä aiheista.
Vaikka olen pitänyt julkaisutahtini tiiviinä, olen tämänkaltaisen sisällöntuotannon saralla vasta lapsenkengissä. Ties kuinka monta kertaa olen kirjoittanut yhteiskunnallisesti kantaaottavan tekstin ja hionut sen lopullista muotoa hiomasta päästyäni. Olen ollut sata varma, että kyseinen teksti lähtisi leviämään somessa hyvin laajalle, onhan aiheesta ollut paljon puhetta esimerkiksi valtamediassa. Mainittakoon tästä vaikkapa Vammaispalvelulain mukaan myönnetyt kuljetuspalvelumatkat ovat fiasko.
Sen sijaan postaukset, joiden ajattelen kiinnostavan hyvin pientä määrää ihmisiä, ovat saaneet valtavasti katselukertoja. Tästä esimerkkinä Asiat, joita toivoisin jokaisen avustajana työskentelevän oppivan. Tämän postauksen kirjoitushetkellä tuo on ehdottomasti suosituin postaukseni ikinä. Myönnettäköön, että teksti oli hiottu ja mietitty, mutten siltikään uskonut sen tavoittavan moisia yleisömääriä.
Todellinen yllätys oli Sinulle, rakas CP saama huomio. Tunnustettakoon tässä, että kirjoitin julkaisun raivolla alle tunnissa. En ollut suunnitellut julkaisevani sinä päivänä. Illansuussa koin kuitenkin täysin itsestäni johtuvan paineen tai oivalluksen. “Hitto, mähän olen vammaisvaikuttaja. Tänään on minun vammani päivä. Millaisen kuvan se minusta antaa, jos en julkaise silloin mitään.” Niinpä syntyi aito, mutta täysin tajunnanvirtana kirjoitettu kirje rajoitteelleni. Yhtäkkiä tuo raakileeksi ajattelemani postaus sai valtavasti tykkäyksiä ja jakoja.
Vastaavasti postaukset, joiden olen ajatellut saavan aikaan ristiriitaisen vastaanoton, onkin otettu avosylin vastaan. Masentunut kamppailee demoniensa kanssa, oli ensimmäinen aidosti henkilökohtainen postaukseni. Siihen aikaan en ollut tosiaankaan tottunut puhumaan mieleni liikkeistä kaunistelemattomasti ja avoimesti kuin ehkä aivan läheisimpien ihmisteni kanssa. Olin harkinnut tarkkaan, olenko valmis jakamaan julkaisussani mainitsemat asiat maailman kanssa, jos se lähtee leviämään. Varoin mainitssemasta mitään liikaa. Silti minua pelotti.
Uutena esimerkkinä mainittakoon Miten avuntarve voi rajoittaa vammaisen valintoja? Kyseisessä postauksessa käsittelen yleensäkin keskustelua herättäviä teemoja. Vaikka varon tuomassa tekstissä omia mielipiteitäni juuri julki, olin silti varma, että kyseinen päivitys jos mikä aiheuttaa sontamyrskyn. Vielä parempi vaihtoehto tälle riskille olisi ollut Vammaisuuden fetisoinnista Vaan ei, kaikki nämä ovat saaneet lähes poikkeuksetta positiivista palautetta.
Havaintojeni pohjalta internetin ihmeellisessä maailmassa ei siis koskaan voi olla varma, millaisen vastaanoton mikäkin kirjoitus saa, tai mikä lähtee leviämään.
Kirjoittaminen on vaikeaa. Oivallus itsessään ei ole uusi. Olen tiennyt kynäilyn olevan haastavaa siitä lähtien, kun tähän hommaan pikkuisena ryhdyn. Bloggaaminen on ihan omaa luokkaansa. Tahdon herättää tunteita lukijoissani. Haluan heidän toisaalta kokevan kevyemmäksi tarkoittamani tekstit, kuten 6 asiaa, jotka minulle on sanottu, koska olen vammainen, viihteellisinä. Toisaalta tahdon taas vakavampien tekstien, kuten Onko vammaisella oikeus vanhemmuuteen? pysäyttävän lukijansa miettimään. Vakavat tekstit eivät saisi tuntua kuivilta, mutta niissä ei yksinkertaisesti voi käyttää samanlaista, ajoittain ronskia kieltä, kuten viihteellisimmissä teksteissä. Toisaalta hauskoja tekstejä ei halua vetää läskiksi. Sopivan kirjoitusasun löytäminen on kuin taidetta.
Kohderyhmän tavoittaminen käy työstä. En ole tavallinen bloggaaja, siis sellainen, joita ovat blogiryhmät pullollaan. Se, että vaikkapa lifestyle – muoti – ruoka – tai matkablogeja on pilvin pimein ja niille löytyy silti suuri joukko lukijoita, viimeistään siinä kohtaa kun kirjoittaja on löytänyt sen oman juttunsa, kertoo että ko. sisällölle on kysyntää.
Kynäniekan salaiset mietteet ei uppoa oikein mihinkään olemassaolevaan suureen kategoriaan. Vaikka koetan tuottaa sisältöä monipuolisesti itselleni tärkeistä teemoista, ei sisällölleni ole selkeää yksittäistä kohderyhmää, johon se uppoaisi. Tämä tarkoittaa sitä, että lukijani koostuvat hyvin erilaisista ihmisryhmistä.
Jokaisen aloittelevan blogin eteen joutuu tekemään töitä. Itseään ja tekemistään täytyy tuoda esiin. Joskus sitä omaa tuotantoaan joutuu suorastaan “tuputtamaan” tai pyytämään ystäviä ympärillä auttamaan. Se on kaltaiselleni ihmiselle, joka ei tahdo pitää itsestään minkäänsortin meteliä, suoranainen painajainen. Toisaalta, se pakottaa minut ulos mukavuusalueeltani.
Vuosi tämän “lapseni” parissa on opettanut minulle paljon niin kirjoittamisesta, minusta tekijänä, kuin somen toimintamekaniikoista. Ennen kaikkea tiedostan sen, että matkani osaavaksi ja kenttänsä hallitsevaksi sisällöntuottajaksi on vasta alussa.
