Koronavirus leviää maailmalla kulovalkean tavoin. Sen mukana leijailee ymmärrettävä huolen tumma pilvi. Ihmiset menevät paniikkiin, vaikka tauti itsessään on systemaattisesti vaarallinen vain riskiryhmille. Suuri osa tautiin sairastuneista ihmisistä saa vain lievät oireet. Vaarallisen siitä tekee nimenomaan sen nopea leviäminen. Ihmisten on hankala suojautua. Riskiryhmien suojaamisesta puhutaan paljon. Vanhusten kanssa on tehty tarkat linjaukset. Heidän luonaan ei saa vierailla. On hienoa, että ikäihmisistä ynnä muista riskiryhmäläisistä huolehditaan. On kuitenkin myös muita kuin esimerkiksi diabeetikot, vanhukset ja sydän – ja verisuonisairauksista kärsivät, jotka korona asettaa välittömään vaaraan.
Me vammaiset tarvitsemme apua useissa päivittäisissä toiminnoissamme. Monet meistä ovat siitä enemmän tai vähemmän riippuvaisia. Useilla saattaa olla vamman lisäksi jokin perussairaus, joka heikentää immuniteettia tai sietokykyä. Vaikka perussairaus puuttuisikin, olemme jo normaalissa arjessamme muita nihkeämmässä tilanteessa lukuisten sairastapauksien iskiessä, ihan jo vaikka epidemiaa tai sen uhkaa ei olisikaan. Sen tuntuvat monet unohtavan.
Entä, jos vammainen sairastuu? THL:n sivuilla puhutaan siitä, miten asumispalvelun asukkaan sairastuessa tulee toimia. Lieväoireista asukasta hoidetaan kotona, asianmukaista suojavarustusta käyttäen ja huolehditaan siitä, ettei tauti pääse leviämään.
Entäpä me lukuiset vammaiset, jotka saamme palveluasumista omaan kotiin, eli olemme esimerkiksi täysin henkilökohtaisen avun varassa ja kaikki päivittäiset, välttämättömät toimet, joihin apua tarvitaan, riippuvat heistä? Oletan, että tässä noudatetaan samaa kaavaa kuin tuetussa asumisessa. Mistä henkilökohtaiset avustajat saisivat suojavarustuksen, jos tilanne on näin? Varma en kuitenkaan ole. Tämä varmuus olisi monen vammaisen ja heidän läheistensä mielenterveyden kannalta ehdottoman tärkeää saada.
Heta-liitto puhuu tiedotteessaan paljon siitä, miten toimitaan, jos työntekijä sairastuu tai joutuu karanteeniin. Puhutaan Kelan korvauksista, jotka karanteenissa olevalle maksetaan. Puhutaan ko. taudin pelon aiheuttamasta lomautuksesta (mikäli sellainen on mahdollista) oikeuksista teettää hätätyötä, ja omaisen mahdollisuuksista toimia tarvittaessa avustajana. Viimeisenä kohtana lukee, että tarvittaessa kunnan on kyettävä tarjoamaan apua.
Kaikilla ei ole omaisia, joiden apuun voisi turvautua tartuntatautiuhassa. Hekin, jotka normaalisti voisivat pyytää läheistään auttamaan, saattavat olla uuden haasteen edessä. Läheinen, jonka apuun on totuttu kaiken kaatuessa turvautumaan muodossa tai toisessa, saattaa kuulua riskiryhmään. Heitä ei viitsi asettaa vielä suurempaan vaaraan.
Kulmani kohosivat lukiessani sitä, että ostopalvelut ja kuntien järjestämä tuki olisi valjastettava toimiin. tarvittaessa. Ajatuksen tasolla homma varmasti toimisikin. Totuus on toinen. Ostopalveluista tai palvelusetelimallilla kun ei läheskään aina meinaa normaalitilanteessakaan saada apua. Entäpä sitten paniikkimomentit, jolloin meitä apua tarvitsevia on normaalia enemmän?Millä tavoin kunta on velvollinen järjestämään apua? Kaikille meistä kun ei mitenkään päin riitä se, että joku käy esimerkiksi kaksi kertaa. päivässä, etenkään jos kyse on pienestä hetkestä. Ei edes poikkeustilanteessa. Kuinka nopeasti tämä kunnan velvollisuuksiin kuuluva hätäapu (jos kukaan omista avustajista ei pääse vuoroon) voidaan näissä tilanteissa saada paikalle?
Netin ryhmissä käytävä kiivas keskustelu puhuu omaa kieltään siitä, kuinka epävarmoja ja pelokkaita ihmiset ovat. Kuinka paljon ilmassa on kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia helposti. Huomaa myös, kuinka joissain kunnissa tietoa on ilmeisesti annettu enemmän. Joskaan aina lähteistä ei voi olla varma. Tämän, ja yleisen paniikin estämisen vuoksi, kuntien olisi ensiarvoisen tärkeää tiedottaa vammaisiaan sähköpostitse, millaisiin toimiin on ryhdytty, tai ollaan valmiita ryhtymään, jos odotettua useampi, henkilökohtaisen avun varassa oleva joutuu turvautumaan kunnan valmiuteen auttaa poikkeustilanteessa, jos varasuunnitelmien (omien avustajien sijaistenkin sairastuessa) pettäessä. Peräänkuulutan nimenomaan kuntien roolia tässä tiedottamisessa, sillä internetin syövereistä voi olla joillekin hankala löytää tarpeeksi kattavaa tietoa, selkeästi ilmaistuna.
Suunnitelmia tai toimintavalmiuksia ei ollut mitenkään päin purettu auki tiedotteissa, jotka sain käsiini. Onko meidän varallemme edes oikeita suunnitelmia? Kuka ottaa meistä kopin, jos ja kun homma kusahtaa todella? Esimerkiksi Heta-liiton uusinkaan tiedote (sähköposti, lähetetty jäsenille 14.3) ei vastannut ainakaan tarpeeksi kattavasti kysymyksiin.
Elämme epävarmoja ja pelottavia aikoja. Ihmisten tunnemyrskyä ei rauhoita se, ettei kansaa tiedoteta tarpeeksi siitä, mitä tulee tapahtumaan ja mihin kaikkeen on varauduttu. Ohjeet ja toimintamallit tulisi olla helposti löydettävissä.
