Tässä postauksessa kirjoitan kirjeen keholleni. Puen sanoiksi ristiriitaista, muutoksia kokenutta suhdetta. Jos pohdintani vamman vaikutuksesta kehonkuvaan kiinnostavat yleisellä tasolla, pääset postaukseen tästä.
Rakas keho,
En voi sanoa, että meillä olisi ollut missään vaiheessa helppo suhde. Olen kokenut olevani sinut sen biologisen sukupuolen kanssa, johon synnyin. Siinä mielessä on ollut helppoa, kun koskaan ei ole tuntunut, että ei näytä siltä miltä sisällä tuntuu. En voi kuvitellakaan sitä kehodysforiaa ja itsetunto-ongelmia, jota transihmisellä voi olla ja todennäköisesti onkin. Et sinä minua ole silti helpolla päästänyt. Hyvin usein häpeän sinua. Syyt siihen ovat vaihdelleet vuosien varrella.
Pienenä tuo häpeä ei ollut vielä löytänyt muotoaan. Silloin lähinnä turhautti se, ettet totellut käskyjäni ja tehnyt niin kuin komensin. Tuntui ja tuntuu edelleen ajoittain, että sinulla on aivan oma elämäsi. Pienen murhe tuolloin oli se, kun et antanut minun liikkua muiden lasten tavoin, kun jäin joistain leikeistä paitsi.
Teini-iässä kykyni (tai sen puute) kontrolloida sinua, poiki, tai oli ainakin vaikuttamassa syömishäiriön syntyyn. Silloin näyttäydyit silmissäni isolta, kömpelöltä ja luotaantyöntävältä. Iso et missään vaiheessa ollut. Kuin ihmeen kaupalla kestit mieleni temppuilut ja pelleilyni ruoan kanssa, etkä pettänyt tai aiheuttanut suurempia ongelmia, jotka jatkuisivat vielä tänä päivänä.
Kestit paljon silloin, kun menin monitasokirurgiseen operaatioon. Jouduit hahmottamaan uudestaan, miten liikutaan ja miten ”johtosi” ovat operaation jälkeen asettuneet. Olit kujalla, enkä sietänyt sitä. Olit hidas ja olin menettää hermoni. Vihasin ja syytin sinua. Halusin sanoa sopimukseni irti ja todeta, että en allekirjoittanut tätä kanssasi. Tahdoin vaihtaa toiseen kehoon, vaikka tiesinkin ettei se ollut mahdollista. Ahdistuin, turhauduin ja poltin kaikki päreeni.
Silti, omaan tahtiisi jaksoit parantua ja kannatella minua. Olet vuosien aikana kehittynyt, lihaksesi ovat kasvaneet. Olen ylpeä sinusta, meistä, vaikka sanonkin sen liian harvoin. Nykyään koen, että suhteeni sinuun ja rajoitteisiisi on helpottunut verrattuna aiempiin vuosiin. Yhä useammin pystyn katsomaan sinua peilistä hymy huulillani, yhä useammin olen ylpeämpi suorituksistasi. Se, että peilistä tuijottaa suohirviö ei ole säännöllistä.
Leikkauksesta jäivät jäljelle kivut. Ne ovat varjostaneet päiviäni siitä huolimatta, että yleinen suhtautumiseni sinuun on parempi. Silloin, kun kipu kulkee lävitsesi viiltävänä, pistävänä, polttavana, repivänä tai salaman tavoin, piirtyy mieleeni hetkeksi viha. Jos valvon tuskan takia yöt, kiroan sinut alimpaan helvettiin. Silloin tahdon jälleen ottaa eron. Mietin, mistä kohtalonoikusta olen saanut sinut kumppanikseni. Kenen idea se oli? Kenen mielestä olimme hyvä pari?
Jokaisella ihmisellä, oli hänellä rajoitteita tai ei, on ristiriitainen suhtautuminen omaan kroppaansa. Joku siinä inhottaa. Tavoittelemme usein täydellisyyttä muistamatta, että sitä on mahdoton saavuttaa. Aina voisi olla parempi. Vähintään sen vuoksi, että ihmisen muuttuessa hänen näkemyksensä ympäristöstä ja itsestään muuttuu.
”Voiko vammainen rakastaa kehoaan?” oli kysymys, jota pohdin teininä paljon. Vastaus on yksinkertainen: Voi. Olet monella tavalla ”rikkinäinen” ja joidenkin silmissä poikkeava, mutta epätäydellisyydessäsi täydellinen minulle juuri nyt.
Jaksa kanssani vielä hyvän aikaa. Yritä olla tulkitsematta kaikkea stressin kautta. Rauhoitu toisinaan. Yritä rentoutua ja sivuttaa kipu, joka toisinaan iskee lamauttavana. Anna anteeksi kaikki kiukutteluni. Muista, että huonoinakin hetkinä olen sinulle kiitollinen.
Lue myös aiemmat kirjeeni:
Sinulle, rakas CP
Sinulle, rakas nuorempi minä
Sinulle, masennus
