Jos joku väittää, että elämme tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jossa vammaisen oikeudet toteutuvat, on hän pahemman kerran väärässä. Paitsi että me vammaiset joudumme perustelemaan päivittäistä avuntarvettamme toistuvasti, ja usein tappelemaan byrokratian kanssa, näyttävät kriisitilanteet sen, että olemme aliarvostettua kansanosaa suhteessa muihin ihmisiin.
Luin taannoin Kynnyksen kannanoton siihen, kuinka eräs taho oli kirjoittanut, ettei kehitysvammaisia oteta hoitoon tosipaikan tullen, vaan heidät uhrataan ensimmäisenä. Tämä oli pöyristyttävää.
Tämä sai paitsi Kynnyksen, monet muut organisaatiot ja minut nousemaan takajaloilleni. Lukemani linjaus osoittaa, niin paha sammakko kuin se olikin, mitä meistä vammaisista ajatellaan. Olemme taakka, joilla on näennäisesti ihmisoikeuksia, mutta jolla ei hätätilanteessa ole merkitystä. Tämä ei ole totuus, mutta tällaisen viestin lukemani linjaus välittää automaattisesti. Miten tällaisia asioita on voitu laukoa etenkin tilanteessa, jossa Suomen terveydenhuolto ei ole vielä kuormittunut, paitsi ehkä Uudellamaalla? Kynnyksen kannanottoa tähän pöyristyttävään linjaukseen lukiessani ajattelin: ”Onneksi minulla on vain liikuntavamma, onneksi minulla on töitä. Nämä seikat tekevät minusta arvokkaan koneiston silmissä, jos sairastuisin. ” Ehkä siis saisin hoitoa. Ajatus on karu, mutta se on totuus. Niin ei pitäisi olla. Työn tai toimintakyvyn ei tulisi määrittää ihmisen arvokkuutta. Jokainen on yhtä tärkeä. Ainakaan tässä vaiheessa ei tulisi joutua miettimään, kenestä luovutaan tarvittaessa. Ymmärrän, että tilanne voi tulla jossain kohtaa vastaan. Nyt ei ole se hetki. Sellaista ei myöskään toivottavasti tule.
Vamma ei itsessään huononna elämänlaatua. Se ei estä olemasta tuottava ja arvokas yhteiskunnan jäsen. Liikunta- tai kehitysvammat eivät itsessään pienennä mahdollisuuksia parantua viruksesta, jos siihen sairastuu. Riskiryhmään kuuluminen sen sijaan heikentää. Vamma ei vähennä ihmisoikeuksia. Jo vuosien takainen oikeusasiamiehen kannanotto toteaa, että vammaisillakin on oikeus ihmisarvoiseen hoitoon ja kohteluun. Että meidät tulee nähdä ja arvioida yksilöinä, eikä automaattisesti niputtaa samaan ryhmään.
Oikeusasiamiehen mukaan on tärkeää tehdä yhteisiä linjauksia hoitokäytänteisiin, sillä ne lisäävät yhdenvertaisuutta, mutta ko. linjaukset eivät saa sulkea ihmisryhmiä pois hoidon piiristä.
Se, että hoitoa vamman perusteella rajaava lausuma on esitetty, kertoo sen, mikä yhteiskunnassamme on vialla. Asenteellisuus, joka on ollut vallalla jo kauan ennen epidemiaa. Asenteellisuus, josta on päästävä eroon.
Eri tahojen nostama meteli asiasta on aiheuttanut sen, että ylempi taho on oikaissut, ettei vamma rajaa ketää hoidon ulkopuolelle. Lue se tästä. Se, että tämän blogitekstin innostama lausunto on edes päässyt ilmoille, kielii silti liiaksi aiemmin mainitsemastani asenteellisuudesta.
Lue aiempia mietteitäni vallitsevasta tilanteesta:
Vammaisnäkökulmaa sosiaaliseen eristäytymiseen
Kuka huolehtii vammaisista kriisin aikana?
Kuntoutuksesta poikkeustilassa
Lue mietteitäni byrokratiasta:
Uuvuttaako vammaisuuden ympärillä oleva byrokratia kaikki?
Vammainen uuvutetaan byrokratialla
