Yleensä ajatellaan, että vammaisuus on yksiselitteisesti vain kyvyttömyyttä tai hankaluuksia joidenkin asioiden kanssa. Vammaisuus voi kuitenkin olla, ainakin vammaiselle itselleen, paljon muutakin. Uskaltaisin väittää, että monelle meistä elämässä tulee muutaman kerran vastaan tilanne, jolloin oivallamme, että tätä on vammaisuus, tämä on yksi sen aspekteista. Nämä tilanteet ja nämä oivallukset eivät sulje toisiaan pois, ne kulkevat rinta rinnan.
Vammaisuus on ennakkoluulojen kohtaamista. Sen hyväksymistä, ettei luultavasti pitkään aikaan tule täysin tasa-arvoiseksi yhteiskunnan jäseneksi vaikka tasa-arvoisuuden tärkeyttä kuinka yritettäisiin rummuttaa. Ei edes silloin, jos lakia saataisiin muutettua niin, että vammaiset saisivat helpommin tarvitsemiaan palveluita. Ennakkoluuloisten asenteiden kitkeminen on huomattavasti pidempikestoinen homma. Ja sitä varten aitojen kohtaamisten luominen ja esimerkiksi kokemustoimijuus ovat äärimmäisen tärkeitä.
Vammaisuus on rohkeutta ja taistelutahtoa. Kuten olen aiemmissakin postauksissa puhunut, vammainen joutuu esimerkiksi perustelemaan tarvitsemiaan palveluita. Kysymys kuuluu myös: Vammauttaako yhteiskunta jäseniään? Usein joudumme todistelemaan myös esimerkiksi sitä, että olemme yhtä päteviä työntekijöitä kuin naapurimme kummin kaiman sisko, jolla on vähemmän kokemusta, muttei fyysisiä rajoitteita.
Vammaisuus opettaa kovapintaiseksi. Jos sen antaa opettaa eikä tuudittaudu sankaritarinoiden luomaan vastakohtaan, eli ajatukseen siitä, että “En mä pysty kun mä olen vammainen”. Jos haluaa puskea tämän haitallisen ajatuksen läpi, tulee itsestä automaattisesti kovapintainen. Tämä ei tarkoita, että vammaisella ei olisi oikeutta olla väsynyt siihen, että perusoikeuksista joutuu tappelemaan. Se ei tarkoita, etteikö ihmisten tuijotus sattuisi ja kyllästyttäisi. Etteikö ihmisten turha, seksuaalisuuteen liittyvä uteliaisuus rikkoisi jollain tasolla henkistä koskemattomuutta. Tottakai kaikki tämä satuttaa, se on itsestäänselvää. Samalla siihen kuitenkin, ikävä kyllä, turtuu. Kommentteja ei ota niin voimakkaasti itseensä, niiden antaa jollain tasolla mennä toisesta korvasta sisään, toisesta korvasta ulos.
Vammaisuus on yhteisöllisyyttä. Vammapiireihin kuuluu valitettavasti hierarkiaa, kuten olen joskus aiemmin maininnut. Moni meistä on joskus saattanut sortua ajattelemaan, ettei halua tulla niputetuksi yhteen tuon tai tuon vammaryhmän, tai tuolla tavoin käyttäytyvän tai toimintakyvyn x omaavan invan kanssa. Siitä huolimatta, vammaisuus luo yhteisöllisyyttä. Joukkona pidämme oikeuksistamme meteliä. Tiedämme, että vaikka taustalla olisi erilaisia rajoitteita, voimme ongelmatilanteissa kääntyä toisen henkilön puoleen kysymään neuvoa. Etenkin nyt sosiaalisen median aikakaudella neuvon ja vertaistuen hankkiminen ja saaminen on helppoa. Vertaisneuvot ja yhteisöllisyys eivät tarkoita sitä, etteikö vammapiireissä voisi olla hyvinkin eriäviä mielipiteitä ja radikaaleja riitoja.
Vammaisuus on sitä, ettei yksinkertaisesti pysty kaikkeen yksin. Kuten jokainen blogin lukija ja itsenäisesti ajatteleva ymmärtää, fyysisten rajoitteiden kanssa elävä ihminen tarvitsee elämässään vammatonta ihmistä enemmän apua. Silloin on hyväksyttävä, että kaikkeen ei pysty itse vaan niihin apukäsiin tulee turvautua. Se turhauttaa. Asian oppii hyväksymään ja sitä ei oikeastaan edes ajattele. Ainakaan niin kauan kuin homma toimii niin kuin pitää. Se ei tarkoita, etteikö toisinaan voisi syntyä vammakriisejä, jolloin kyseenalaistaa kaiken.
Vammaisuus on mahdollisuuksia. Kuten kirjoitin postauksessani “6 syytä joiden vuoksi olen kiitollinen vammastani“, olen vammani vuoksi päässyt tapaamaan monia hienoja ihmisiä ja tekemään asioita, joiden pariin en olisi varmasti vammattomana eksynyt.
Vammaisuus ei tarkoita vain yhtä tiettyä asiaa, etenkään kaikille meille invoille. Jokainen kokee vammaisuutensa eri tavalla. On tärkeää huomata, ettei vamma tuo mukanaan vain negatiivista, se voi tarjota myös paljon hyvää.
